Makan blogi: Grenada/St. Vincent and the Grenadines

Torstai 3.1.2013 klo 18:23 – St. Anns guesthouse, St. Georges, Grenada

Dodiin, ja vaihteeks reissunpäällä, tällä kertaa yksinäni kuten on ollut tapana. Ihan käsittämättömän hullu viikko Barbadoksella takana: bileitä bileiden perään ja kaikki kaverit oli tullu takasin Jenkeistä opiskelemasta joululomille, oli tapaninpäivän tansseja, kaverin perheen illallisjuhlakemuja, uuttavuotta ja vaikka mitä. Ei tota olis enää pitempään pystyny – eilen oli vielä pakko käydä morjestelemassa vikat kaverit kun enimmät ei oo sielä kun meen takas, joten kivasti sitten 3h enne ku piti lähtee kentälle pamahdin kotiin, otin vieläkin märät vaatteet pyykkinarulta, pakkasin ja otin vähän lepiä. En ollu herännyt herätyskelloon, mutta onneks sato niin paljon sisään aamulla ikkunasta että heräsin siihen sitten – tunnin myöhässä alkuperästä aikataulusta. Mun onneks oon tottunu kuitenkin ottaan varaa noihin aikoihin ja kerkesin kun kerkesinkin kentälle, vaikkakin se vaati kolme eri bussia kaatosateessa. Sain jopa nukuttua busseissa ja olin helposti ajoissa chekkaamas sisää ja kerkesin ottamaan Chefetestä Bagelin aamupalaks.

Lennot oli kivasti myöhässä taas muutaman tunnin, mutta pääsin lopulta grenadaan ja hortoilin passintarkastukseen. Saatoin tietenkin olla hieman tavallistakin epäilyttävämmän näkönen kun hyvä kun pysyin hereillä, mutta ikinä ei oo noin tarkkaan tivattu et miks oon täällä. Kyseltiin että ai oon lomalla vai, minkälaisella lomalla, mitä meinaan tehdä, mihin majottua, ketä nähdä ja piti näyttää paluuliput. Siinä vaiheessa kun sanoin että opiskelen Barbadoksella mutta passista ei löytynyt siitä mitään todisteita (mun opiskelijaviisumihan ei vieläkään siis ole tullut…) meinas mennä pieleen ja kyseltiin ylempiäkin henkilöitä puhuttelemaan mua – opiskelijakortti kuitekin ilmeisesti näytti mun tarinan todeks ja pääsin maahan, sain kamat ja kävelin tullista läpi, missä siinäkin vielä kuumotettiin että mihin ja kenen kanssa oon menossa.

Taksikuskit näytti hieman yllättyneiltä kun rupesin kyselemään niiltä että mihin ne vois viedä mut – hotellihana ei ollu varattuna kun en löytänyt netistä riittävän halpoja ja otin tietoisen riskin. Pakkasin makuupussin kuitenkin.

Halusin yhdelle pikkusaarelle, mutta sinne ei menny veneitä enää tänää kuulemma, joten kuski ajo mut johonkin hotelliin. Siellä ei ollut ketään, joten ajettiin toiseen, mikä sen mielestä ei ollu hyvä, mutta halpa. Vaikka onkin top-sesonki niin tää guesthouse on ihan tyhjä ja hinnatkin ihan kohdillaan – 96ECD eli East Caribbean Dollaria/yö mikä on noin kolkytä jenkkitaalaa. Ikävä kyllä nää taitaa olla hinnat millä täällä pelataan, ei oo näkyny paljo dormeja tai muita.

Huomenna pitäs ottaa sitten se vene, minkä ei pitäny tänään mennä (vaikka ehkä oliskin lopulta menny) Carriacou –nimisellä aika pienelle saarelle ja sit johonkin muualle, katotaan mihin päädyn, onks siellä tilaa hostelleissa ja halvempaa. Kaiken kaikkiaan nyt jo tää Grenada muistuttaa enemmän Barbadosta kun noi edellisert saaret: reggae pauhaa ja rastavärit on läsnä jokapaikassa. Myöskin, en tiedä johtuuks siitä et oon uudessa paikas yksin ja käyttäydyn kun turisti enemmän, vai onks täällä oikeesti aggressiivisempaa, mutta esim pajaa tullaan tarjoon selvästi aktiivisemmin kun Barbadoksella. Toki siellä ei oo tullu nii hengailtuu turistialueilla, kun taas täällä on nyt alkuun ainaki pelkstää turistialueella ni voi vaikuttaa. Mutta toistaiseks siis väsämyksestä huolimatta positiivinen kokemus

Perjantai 4.1.2013 klo 18:48 – Melodies Inn, Petite Martinique, Grenada

Nimensä mukaan, nyt ollaan pienellä saarella! En tosin tiedä miks Martiniquella, koska ”oikea” Martiniquehan on mun käsittääkseni oma valtionsa ja mä oon ainakin omasta mielestäni vielä Grenadassa.

Anyway otin aamulla bussin satamaan mistä sain satasella, eli n. 30usd, laivan Carriacouhun. Lonely Planetin mukaan se on pieni saari mihin ei monikaan turisti eksy, mutta kyllä sillä kahden ja puolentunnin venematkalla näytti olevan paljonkin turisteja. Onneks, koska mulla oli järjetön nälkä ja turisteja varten veneeltä sai mm. hodareita. Ne ei ihme kyllä tullu edes ylös. Tunnetustihan mä oon melko helposti merisairaaks tulevaa sorttia, mutta mulla ei ollu minkäänlaista ongelmaa (paitsi väsymys) vaikka puolet laivasta tyyliin oksenteli.

Matka oli siis joku 2,5h ja mulle väitettiin ettei Carriacoulta pääse eteenpäin. Menin kuitenkin ottamaan lasin vettä laiturilla olevaan baariin ja kyselin että mihinköhän kannattais mennä yöks kun eteenpäin ei kuulemma pääse. Omistaja tiesi kuitenkin, että tänään menis vielä Petite Martiniquelle postivene mikä ottaa varmasti kyytiin. Ottikin, alle euron hintaan (tosin tää matka ei ollu kun jonkun puolisentuntia enää). Pääsin siis Petite Martiniquelle mihin halusinkin.

Mullahan oli ideana että otan vaan irti kaikesta – haluun johonkin rauhalliseen paikkaan miss ei voi tehdä juuri muuta kun lukea kirjaa ja chillata. Löysin ihan just sellasen! Asukkaita saarella on alle tuhat, hotelleja 2 - kummassakaan ei taida tosin mun lisäks olla asukkaita – ja rafloja hotellien yhteydessä kanssa, mutta mun hotellin rafla ei oo auki eli niitä on vaan yks. Yhtäkään valkosta en oo nähnyt koko aikana. Muuten tää vaikuttaa hyvin pitkälti Afrikkalaiselta kalajastajakylältä jos johonkin ennen näkemään pitäis verrata. Ihmiset on ihan mustia, autoja on ihan muutama ja nekin tuntuu vetävän veneitä vaan ylös vedestä. Veneitä meinaan on about sata ja yks tossa edessä ja mitä ymmärsin, niin pääasiassa ne on kalajastajapotkseja. Kalaa ei tosin näkynyt ruokalistalla, että ehkä täälläkin se menee vientiin. Muita vientituotteita saarella oli (peruskoulun kylkeen oli maalattu pieni historia) sokeriruoko, banaanit (a banana a day keeps the doctor away) sekä joku random hedelmä – minkä nimeä en ikävä kyllä muista. Anyway se ei voi olla hirveen suosittu maailmalla, kun tää mesta on sen toisiks suurin tuottaja.

Otin vähän alle 50jenkkitaalan hintaan hotellin kahdeks yöks ja parvekkeelta on jopa meri näköala! Kävin ettimsäsä lounaan ja kävelemässä vähän, löysin jopa supermarketin. ”Supermarketin” siis. Pieni kauppa minkä yhteydessä oli posti, turistikauppa ja netti. Pankkiautomaattia saarella ei kuulemma ole, vaikka mulle sellainen luvattiin. Eipä täällä onneks hirveesti saa rahaa meneen, eli oikeestaan vaan ruokaan. Sopii mulle siis. Varsinkin kun ruokaakaan ei hirveen helposti saa, joten ostin vaaleeta leipää, mehua ja purkkipapuja kaupasta. Paljon muuta safkaa ei näyttäny siellä olevankaan. Carriacoulle sitten kun suunnistan takasin niin sieltä pitäs saada rahaa taas seinästä

P.S. Ihanaa tää tietotekniikka. Tossa kun laitoin kuvia koneelle niin huomasin, että jostain syystä kameran asetukset oli ilmeisesti nollaantunu uutenavuotena ja se oli yrittäny tallentaa kaikki kuvat ilmeisesti sisäiselle muistille – mitä siis ei ole. Noo onneks en ollu ottanu yhtään korvaamatonta kuvaa – vielä – tällä reissulla. Kaikkien mestojen läpi tulee toivottavasti mentyä vielä kotimatkalla.

Petite Martinique oli pieni....

Pääkatu ei ollu ihan hirveen vauhdikas

Toinen pääkatu, varmaan enemmän autoja ajo tota biitsiä pitkin kun oikeesti katua pitkin

Papuleipiä, mehua ja kirja terassilla. Tää oli se asia mitä varten karkasin tänne pienelle saarelle

Sunnuntai 6.1.2013 klo 19:44 – Ade’s Dream, Carriacou, Grenada

Eilen oli aika perus tsillipäivä – just sitä mitä etin. Lauantai joten kaikki oli kiinni niin päivän kohokohta oli kun kävelin saaren kutakuinkin ympäri – alle tunnissa. Ikävä kyllä tulivuoren huipulle ei kuulemma johtanu polkuja, en jaksanu sitten lähteä sykkimään yksin ympäri ämpäri vaan tyydyin tekemään sitä mitä olin tullu täältä hakemaan: istuin kirjan kanssa terassilla lukemassa. Piristykseks aina välillä parvi lentokaloja pomppi/ui/lensi ohi. Hassun näkösiä fisuja kun ne näytti oikeesti linnuilta!

Saari tosiaan oli ihan järjettömän pieni ja ihmiset tuntu hyvin epäluulosilta: ”mitä ihmettä toi turisti täällä oikein tekee?” Eniten pisti silmiin se, että puolet saaresta tuntu olevan hautausmaata. Syykin tähän tosin on varmaan aika ilmeinen. Kerran ihmiset syntyy ja kuolee saarella, niin kristinuskon rantauduttua on hautoja ruvettu pystyttämään, ja kun niitä ei katoo mihinkään niin pieni saari käy lopulta ahtaaks. Näin terveystieteilijän näkökulmasta oli jännä huomata kuinka vanhoiks jengi eli! Kaikki 80v+, tosin ehkä ne isot haudat oli vaan joidenkin tärkeiden ihmisten (tai no kuka nyt ei olis tärkee saarella, jolla käytännössä kaikki on sukua toisilleen) – että lasten ja aikasin kuoltujen hautoja ei näkynyt.

Anyway rupesin kyseleen et mites saarelta pääsee pois. Sunnuntai – ei kuulemma pääse. Paitsi sit joku muisti, että sunnuntaisinhan pappi pitää hakee pitämään messua. Mut ohjattiin meneen laiturille ”joskus aamusta” ni kyl joku tulee siihen. Vähän jännitti ja menin kämpille vetään unta ja pakkasin repun. Yöllä iski vielä ihan tajuton myrsky päälle, pelkäsin et kämppä lähtee lentoon. Ja tietenkin pienellä saarella myrskyn voima vaan korostuu!

Tänää aamulla sit katoin ikkunasta pihalle: synkän harmaata ja kelasin vaan nukkua pitempään. Myrsky rupes onneks laantuun niin vedin kamat kasaan, söin vikat papuleivät ja menin laiturille joksuks kasiks. Myrsky alko uusiks…onneks laiturin vieressä oli bussipysäkin näkönen mesta mihin menin pitään sadetta jonkun patun kanssa. Sekin oli menossa Carriacoulle.

Katteltiin siinä kun kalastajat otti vielä ennen messua verkkoja ylös. Tajusin että nyt ollaan oikeella kalastajasaarella eikä turistimestassa, kun ne repi eka yhden pienen kilpparin verkoista hukkuneena ja heitti vaan meneen ja sitten 4 jannua toi tollasta jotain 150kg painavaa isoa merikilpikonnaa – joka vielä ainakin sätki – meidän ohi. Ne laitto sen pysäkin viereen vaan maha ylöspäin. En saanu ikävä kyllä tietää miks, enkä uskaltanu hirveesti kysellä. Kilpparit on täällä aika tabuja eläimiä ilmeisesti, kun niitä suojellaan niin hanakasti mutta kalastajat ei tykkää niistä niin mikäs mä oon meneen huuteleen tälläsellä pienellä saarella mitään. Pahaa teki kyllä nähdä niin hieno ja uhanalainen eläin siinä kuolemassa.

Laiturille kuitenkin pamahti kriketti joukkue – oli tulossa samalla kyydillä Carriacoulle pelaamaan matsia. Otettiin niiden kanssa sit kyyti veneellä – kohtuu raffissa kelissä – ja päästiin mestoille. Ainoo vaan, että vene jätti meidät saaren toiselle puolelle kun mihin luulin. Ja toiselle puolelle kun mihin kaikki turistit tulee. Siinä oli poika sit vähä ihmeissään, kunnes yks jannu joukkueesta sano, kai, että ne on menossa bussilla pelaan sinne Carriacou-cityyn, että tuut vaa samaan bussiin.

Tähän väliin pakko mainita, että kun luulin, että Barbadoksen murre on vaikeeta, niin tää on jollain ihan uudella levelillään. Vaikka jengi kuinka puhuu hitaasti niin nyt ei kuulosta useinkaan edes etäisesti tutulta vaan ihan omalta kieleltään. Sit pikkuhiljaa kun ne riittävän usein toistaa lauseen hitaasti niin ymmärtä yhden sanan sieltä ja toisen tuolta ja voi arvata loput.

Päästiin tosiaan bussilla kaupunkiin, alle dollarin kappalehintaan, ja samalla sai island tourin. Onneks jannut pyys mut, koska bussikuski sano, että se on sen vika ajo. Oli menossa kirkkoon, ja sunnuntaisin jengi ei kuulemma kirkon jälkeen tee enää mitää, eli busseja ja takseja vois olla vaikee ellei jopa mahdoton saada. Sillä oli kuitenkin sen verran aikaa ennen kirkkoo, että ajo mut yhden guesthousen eteen ja kävi varmistamassa että on vapaita huoneita. Ja niitähän oli – ei täällä missään oo täyttä (eikä juuri edes turisteja).

Kävelin ekaan rähjäsen näköseen raflaan ja siitä avautu törkeen siisti mehubaari: käytännössä rakennettu veden päälle, lepposa musa soi ja hyvää kasvissafkaa sekä tuoreita mehuja – huh! Sen jälkeen yritin keksiä mitä olisin tehny, mutta näin sunnuntaisin oli aika rajotettuja vaihtoehtoja. Bussit tai taksit ei kulkenu, sukellusmestat oli kiinni ja oli vielä myrskyn jäljiltä sen verran tuulta, ettei uskaltanu lähtee uimaan vähääkään kauemmaks rannasta. Menin siis chillaan ja lukeen kirjaa vaan biitsille sekä selvitteleen, että miten huomenna pääsis jatkamaan matkaa. Jonkun postiveneen pitäs mennä x-aikaan aamusta St. Vincentin puolelle, eli plääni on taas selvä: aamulla kamat kasaan ja laiturille venaileen – kapteeni kuulemma neuvoo miten rajamuodollisuudet hoidetaan.

Vielä illalla yritin käydä ettimässä safkaa, mutta ykskään rafla ei ollu auki. Miten on mahdollsita? Ihmettelinkin kun kokonainen perhe kokkas meidän hotellissa. Kai ne oli tajunnu ettei sunnuntai-iltasin saa safkaa täältä, vaan se pitää tehdä ite. Lähdin kuitenkin käppäileen ja jostain kuulu dancehall kovalla joten suunnistin sinne. Success! Löysin paikallisen baarin mistä sain ranskiksia halvalla. Jätin kuitekin bisset ja rommit toistaiseks täkäläisille kalastajille – en kuitenkaan meinannu ymmärtää niistä sanaakaan saati jos oisin ottanu yli sen yhden bissen. Mielenkiintosia tarinoita ja elämänkatsomuksia kyllä äijillä oli, pakko myöntää!

Venailemassa pappiskyytiä Petite Martiniquella

Petite Martinique

Ei tää Carriacoukaan ihan hirveen mainstreamia ollu

Ja tosiaan se crikettimatsi!

Ti 8.1.2013 klo 21:35 – Lambis’ Guesthouse, Union Island, St. Vincent & Grenadines

Elikkäs, eilen aamulla heräsin kasilta että kerkeen varmasti aamiaiselle ennen kun pitää tavata postiveneen kapteeni. Kävin Kayak Kafessa, siinä samaisessa mehubaarissa, vetämässä erittäin maistuvan aterian ja kiirehdin pakkaamaan. Törmäsin hotellissa yhteen jenkkiperheeseen jotka oli tullu mun kanssa samalla Osprey-katamaraanilla Carriacoulle. Niiden kolmen vanha tytär tuli heti tekemään tuttavuutta ja ajauduin sitten puheisiin koko perheen kanssa. Kävi ilmi että ne oli tulossa samalla postiveneellä seuraavaan paikkaan, vaikkakin niille oli sanottu että vene lähtee yhdeltä kun mulle sanottiin et se lähtee yheksän ja yhentoista välillä. No lähettiin perheen isän kanssa selvittämään immigrationiin että mikä on homman nimi. Kapteeni sano, että sen pitää kirjata meidät maasta ulos jonka jälkeen tavattais kaheltatoista laiturulla. Mulla oli passi mukana joten sain homman hoidettua saman tien ja sain hotellihuoneenkin vielä muutaman tunnin päikkäreitä varten bäkkiin.

Kaheltatoista laiturille missä näin kapteenin, joka anto mulle maahantulo lomakkeet täytettäväks ja laskutti 30 dollaria (paikallista siis, onneks) ennen kun hävis johonkin. Jenkkiperhekkin tuli mestoille, ja lopulta päädyttiin chillailemaan laiturilla puol kolmeen asti samalla kun katteltiin kun venettä lastattiin ja arvuuteltiin, että mikä viereisistä saarista olis Union Island mihin oltiin matkalla.

En ehkä välttämättä lähettäis mitään hirveen kallisarvoista postilla täällä. Hyvin näytti homma toimivan: autosta joku heitti kamat laiturilla seisovalle tyypille joka heitti ne eteenpäin laivaan missä ne heitettiin vähän mihin sattu. Kaikki lasipulloista pahvilaatikoiden kautta riisisäkkeihin meni samalla taktiikalla. Ja venehän tuli täyteen, ihan mielettömän täyteen.

Kun vihdoin päästiin liikkeelle, oli ihme ettei vene uponnu. Vaikka matka ei ollu kun puoltuntia ja saarikin näky eikä merenkäynti ollu kova, niin välillä vene hörppi vettä oikein urakalla. Päästiin kuitenkin perille ilman pahempia ongelmia kun mitä nyt ihmiset kastu aika pahasti. Kamat säily kuivana.

Perillä sitten ihmeteltiin että miten käy passeille, jotka oltiin annettu kapteenille. No ilmeisesti kapteenin pitää aina viedä matkustajat immigrationiin, ja tällä saarellahan ei ollu muunlaista immigrationia kun lentokentällä. Otettiin siis porukalla muiden matkustajien kanssa taksi – joka oli taas kerran sarjassamme ”afrikkalaisen täynnä”, eli ihan järjettömän täynnä – lentokentälle, missä kierrettiin saapuvien matkustajien aulaan. Vähän kyseltiin että mitä kamoissa on, minkä jälkeen mentiin leimaan passit. Vähän mua taas katteltiin pitkään kun mulla ei ollu esittää hotellin varauslomaketta. Olin kuitenkin taas onneks varautunu kattomalla Lonely Planetista halvimman mahdollisen hotellin ja sanomalla, että meen sinne. Myös kapteeni oli vieressä ja kyselin siltä että koska se menee pois joten mut päästettiin maahan ilman suurempia kuumotuksia.

Otettiin jenkkiperheen kanssa bisset kun venailtiin taksia (niillä kun oli ihan pirusti kamaa, muuten lentokenttä oli ihan kävelyetäisyyden päässä saaren ”pääkaupungista”). Sovittin että mennään illallistaan yhdessä ja katotaan josko löytyis se touroperator millä ne oli menossa seuraavan päivänä sukeltaan jos vaikka pääsisin mukaan. Taksi eka niiden hotellille minkä jälkeen pyysin taksia tiputtaan mut kaupungin halvimpaan majataloon – täähän toimi. Sekatavarakaupan tiskiltä kävin kysymässä onko huoneita ja saman tien löyty superhalpa huone – alle puolet siitä hinnasta mitä opaskirja väitti saaren halvimmaks.

Käytiin ilallistamassa ja soitettiin sukellusfirmalle – pääsisin kyytiin, vaikkakin ne heittää perheen seuraavaan paikkaan eli joudun pienelle ajelulle. Lisäks jenkit halus välttämättä tarjota mulle illallisen – no sehän passas! Eikä mua myöskään pieni ajelu aamulla haittais, himaan vaan ottamaan lepiä ja valmistautumaan. Ainoo vaan, että mun huone tais olla jonkun baarin yläkerrassa ja meteli oli jumalaton. Onneks osaan nukkua missä vaan.

Aamulla käppäilin tän jenkkiperheen hotellille ja venailtiin venettä – yli tunnin myöhässä mutta tuli. Niiden piti viedä meidät Tobago Keys –nimiselle mestalle mikä on kuulemma St. Vincentin (tai oikeestaan the Grenadines –saariryhmän, St. Vincentin saarelle asti en taida keretä) kohokohta. Pukkas vaan sen verran myrskyä, että kapteenin mukaan sinne ei oo järkevää mennä. Mentiin sen sijaan hylylle minkä pitäs olla hyvä ja vähän tyynemmässä, vaikkakin sinnekkin oli hyvin märkä ja pomppusa matka.

Sukellus itsessään oli yks parhaista mitä oon Karibialla tähän mennessä tehny. Dive Grenadines vaan ei yrityksenä tehny oikein vaikutusta. Puhuin PADIsta ja omistaja katto mua ihan hiton murhaavasti ja totes ettei he oo mitää hiton PADIa vaan NAVIa (toinen sukellusjärjestö). Hylky oli n. Kymmenessä metrissä ja nähtiin ihan mitä vaan lobstereista (ihan pirun isoista) haihin, barrucudiin, mureenoihin, rauskuihin ja kaikkiin pienempiin kaloihin ja upeisiin koralleihin asti. Meidän dive master, firman omistaja, vaan ei oikein vakuuttanut: ei kattonu yhtään mitä kukakin tekee – meni vaan ja koski kaikkea, tonki korallia – seiso sen päällä yms. Tyyppi ei edes viittiny sitoa sen mittareita tai toista regua kiinni mihinkään vaan ne viisti maata hakaten kaikkeen minkä yli tää opas ui.

Sukellus ja ylösnousu meni kuitenkin ilman isompia ongelmia ja tiputettiin perhe seuraavalle saarelle. Ne on kuulemma tulossa Barbadokselle eli sielä pitäs nähdä niitä sit seuraavan kerran. Alko takasin hyvin pomppusa matka minkä aikana tuntu että tää lafkan omistaja kuulusteli mua ja mitä teen Barbadoksella tai Karibialla ylipäänsä. Ehkä se oli sen tapa kommunikoida, sillä se kuitenkin hoiti mulle iltapäiväks vielä reissun Tobago Keysille kun huomenna en kerkeis sinne ainakaan niiden mukana.

Maissa hain nopeeta banaanin ja jonkun mehun lähibaarista ja hyppäsin takas veneeseen 8 ruotsalaisen nuoren skundin ja yhden eläkkeellä olevan jenkin kanssa. Jenkki ja muutama ruotsalainen oli purjehtimassa mestille (erillisillä veneillä) ja loput ruotsalaiset oli lomalla täällä Union Islandilla vaan. Ajettiin veneellä Tobago Keyssille ja parkkeerattiin yhden saaren eteen, joka näytti siltä, että se on suoraan Pirates of the Caribbeanista. Ja niinhän se olikin! Kuulemma nimenomaan se saari, millä kuvattiin kohtaus kun Jack ja Elisabeth jätetään autiolle saarelle. (”Why is the rum always gone?” – kuka muistaa?).

Sukellus sinäänsä oli aika huono. Liikaa jengiä ja aallot oli nostattanu hiekkaa ihan pirusti. Ei nähty käytännössä mitään ja tääkin divemaster potki ja tallo korallia kokoajan. Syy, miks Tobago Keysin luonnonsuojelualueella ei saa snorklata tai sukeltaa ilman opasta on se, että kun 2005 karibialta kuoli tyyliin puolet korallista liian lämpimän vuoden takia, niin sen jälkeen tätä korallia yritetään suojella ja uudelleen kasvattaa. Divemasterin tehtävänä on ehkästä se, että varomattomat turistit ei turmele aluetta. Entä sitten kun divemasterit on pahimpia kaikista? Ja kun tultiin ylös niin homma vaan jatku. Vene ei käynnistyny! Lopulta puolen tunnin jälkeen siirryttiin veneen keulaan ottamaan vaan aurinkoa – ei tästä mitään näytä tulevan. Kukaan ei tienny mitä ne teki. Veneessä ei näyttänyt olevan edes radiota vaan kommunikointi hoidettiin pätkivillä puhelimilla.

Joku hälytettiin tuomaan uus akku veneeseen, mutta ei sekään mitään auttanu. Lopulta kolmen tunnin jälkeen tällänen ihan pikkunen purkki lähti hinaamaan meidän venettä. So far so good – vähän vaan palaneena ja vettäkin oli. Ainakaan toistaiseks me ei jouduttu seuraamaan Jack Sparrown jalanjälkiä ja jäämään autiolle saarelle. Teki kyllä mieli mennä ettimään saarelta oliskohan sieltä löytyny leffasta tuttu rommi-varasto.

Jossain vaiheessa isompi vene tuli hinaan meitä. Homma meinas mennä oikeesti vaaralliseks kun nää jannut sito köysiä veneiden välillä. Millon joku meinas litistä kahden veneen väliin sitoessa köyttä, millon joku sai pahemmankin luokan osuman kun köysi joka katkes osu niihin. Pysyttelin suosiolla kaukana touhusta, valmistuin hyppäämään veteen jos veneet kaatuu ja toivoin parasta. Ilmeisesti missään veneessä ei ollu ensiapulaukkua edes (hyvä vene sukeltamista varten…).

Jotenkin päästiin lopulta maihin ja saatiin veneet kiinni laituriin. Mentiin hoitamaan maksua ja sittenhän vasta synty fiasko. Omistaja lupas tälle porukalle, jotka halus tehdä kaks sukellusta, mutta pysty tekeen vaan yhden, sen yhden puoleen hintaan. Kun mä menin neuvottelemaan omasta hinnastani – mun mielestä kun oli epäoikeudenmukasta, että nää sai 40usd alennusta ja mulle luvattiin 10 paikallista dollaria – niin omistaja flippas. Sanoin, että olin enemmän kun tyytyväinen ekaan sukellukseeni, mutta tää toka sukellus ei nyt ihan oikein lähteny, että mun mielestä mun kuuluis saada sama 40 dollaria alennusta. Hän oli vaan että mä maksan vaan ekasta ja muut ei maksa mistään. Kiitin ja menin maksamaan.

Jostain omistaja ilmaantu kuitenkin syyttämään meitä – onko meidän mielestä muka reilua että sukelletaan ilmaseks? Sanoin, että mun mielestä on täysin reilua, että jos ollaan vaarassa ja asiat hoidetaan näin huonosti, ettei makseta siitä ainakaan täyttä hintaa. Omistaja rupes valittaan ettei se oo hänen ongelmansa jos vene hajoo. Mun mielestä se on hänen ongelmansa, varsinkin kun kassatyttö oli sanonu että ”that happens all the time”, että omistajan pitäs hoitaa veneensä niin, ettei tällästä tapahdu, että tänään kun iltapäivästä ei enää ollu niin pahoja aaltoja meillä ei ollut hätää, mutta jos pieninkin myrsky ois puskenu päälle, niin oltais oltu pulassa. Jannu flippas. Kuulemma toivoo sydämmänesä kyllyydestä ettei jouduta riutalle koska hän ei varmasti tuu apuun ja, että jos näkee meidät kadulla kävelemässä niin vetää pataan. Näin tää asiakaspalvelu täälläpäin maailmaa. Ei varmaan tarvi mennä huomenna enää ainakaan sukeltaan kerta toi on ainoo sukelluslafka tällä saarella.

Käytiin tossa sitten vetämässä vielä iltapala svedujen ja Johnin, ton jenkin kanssa. Big Cities niminen rafla on näiden kantamapaikka. Siellä on locaali ja turistilista – locaalissa on hinnat halvemmat ja sen saa kun on käyny riittävästi. Onneks nää oli käyny riittävästi ja pystyttiin tulemaan kun omaan olohuoneeseemme ja syömään halvalla. Vielä nopeet bisset naapuriraflassa, missä oli tavallaan terassi suoraan sataman päällä. Aika upeeta!

Ei paha aamupalamaiseva, vai tä?

En lähettäis mitään ihan hirveen tärkeetä postilla Karibialla kun kaikki, lasipulloista kirjeisiin ja riisisäkkeihin, lastattiin tällä tyylillä. Autosta yks jannu heitti sen alas tolle jannulle joka heitti sen veneeseen missä kolmas jannu nappas kopin ja laitto paikalleen, "varovasti". Pakkohan noille on joskus sattua virheitä, että joku boksi putoo veteen?

Siinä sitten kaikki mun kamat mestassa, missä hoidettiin rajamuodollisuudet. Ei tarvinnu venailla miljoonaa tuntia lentokentällä jonossa kun passintarkastus hoitu laiturilla niin, että joku tuli sun luo eikä toisinpäin.

Vene tosiaan ui vähän syvällä lähestyttäessä Union Islandia

Union Island a.k.a The Tahiti of the West Indies

Näkymä hotellin terassilta

Lisää potsekeja

Canouan

Vihdoin saari mistä sai tuoreita vihanneksia kohtuu hintaan!

Svedut tullu just ylös sukellukselta

Tobago Cays

Eihän se mihinkään käyntiin lähteny lopultakaan...

Tobago Cays - tää on nimenomaan se saari missä Pirates of the Caribbean ykköstä kuvattiin. Suurinpiirtein tossa palmujen kohdalla oli rommi-piilo.

Vene tosiaan hajos, mutta ei meillä lopulta onneks ollu hirvee kiire. Aurinko paisto ja me voitiin läppäillä kannella ja kattella auringonlaskua. Välillä oli vaan semikuumottavia tilanteita kun venettä yritettiin hinata - välillä pikkuvene oli kahden isomman välissä, välillä köysi katkes ja sitä yritettiin sitoa uusiks ja oli hyvin lähellä ettei jengin pää ja/tai käsi jääny väliin yms.

Myös laituriin tulo oli hyvin mielenkiintonen etappi

Torstai 10.1.2013 klo 20:28 – St. Anns Guesthouse, St. Georges, Grenada

Tasan viikko ja takas samassa majatalossa kun mistä Grenadan reissu alko. Huomenna olis tarkotus vaihtaa maata taas ja ottaa lento St. Luciaan. Onneks pääsin kattomaan meilin, koska mulle oli sinne tullu uudet lentoliput – ilman mitään muuta ilmotusta. Voiks lentoyhtiöt tehdä noin? Lähtä kaks tuntia aikasemmin (eli jos en olis kattonu meiliä niin olisin myähästyny tän mukaan), vaihto eri maassa kun piti alun perin olla ja perillä 7 tuntia myöhemmin. Tää ei kuulosta hyvältä. Ja ei, en oo kattonu väärin alun perin, otin vanhan lentolipun esiin kun katoin näitä uusia kun epäilin itekkin sitä, mutta kyllä ne on täysin eri. No kaippa se huomenna selviää mikä homma.

Eilen aamulla mun piti mennä chekkaan maasta ulos. Olin sopinu että nään kapteenin lentokentällä yheltätoista aamulla, kapteenin kun pitää olla varmistamassa että meen sillä laivalla mitä väitän. No eipä kahteen mennessä päivällä jannua näkyny, niin lopulta ne usko et oon menossa sillä paatilla oikeesti ja suostu leimaan mut maasta ulos.

Ei muuta kun passi kämpille, tai no matkalla törmäsin Johniin – siihen jenkkiin joka oli ruotsalaisten kans sukeltamassa – lähipubissa ja siihenhän mä jämähdin sen ja baarimikon kanssa kattelemaan maailman menoa. Lepposa iltapäivä. Vähän ennen auringonlaskua iskettiin ruotsalaisten kämpille ja kattelemaan kun ne veti kitellä. En tiennykkään, mutta Union Island on kova kite-boardaus mesta! Ainoo vaan, että veneitä on aika paljon ja toisessa suunnassa ei saa mennä tietyn rajan yli kun muuten leija olis kiitoradan päällä. Pikkuvikoja. Hyvin jengi kuitenkin veti!

Päätettiin mennä vielä Happy Islandille ottamaan parit drinkit auringonlaskussa. Happy Island siis todellakin on Happy – se on pienen pieni saari about 5min venematkan päässä satamasta ja kokonaan pelkkä biitsibaari siis. Ja ilmeisesti siellä on aina happy hour.

Mietittiin että otetaanko venetaksi vai kumivene sinne. Mä päädyin meneen muutaman ruotsalaisen kanssa kumiveneellä sinne, ja totta kai kun päästiin mestoille oltiin kaikki aivan läpimärkiä. No onneks ollaan karibialla eikä täällä tuu kylmä! Ne jotka otti venetaksin oli kuivia, mutta säästettiinp ainakin yhden rommikolan hinta per naama melkein.

Yleensä baari menee kiinni kun aurinko laskee, mutta jos jengiä on, niin se pysyy pitempäänkin auki. Alkuun jengiä oli aika paljon ja paikallinen kiteboard-mestari veti shown pystyyn ja hyppi kokonaan saaren yli! Pikkuhiljaa jengi väsähti ja kun aurinko laski oltiin 14 ruotslaisen, kahden hollantilaisen ja Johnin kans sie – käytännössä koko saari siis omalla porukalla. John väsähti jossain vaiheessa ja otti oman kumiveneensä ja paino purjeveneeseen nukkuun ja tunnetusti scandit on tos dokaustouhus parempia niin hollantilaiset ei pysyny mukana. Mut lähetettiin ajaan niitä kumiveneellä rantaan ja molemmat oksensi melkein koko matkan. Kaikki ei vaan osaa hallita sitä rommia.

Painoin takas ja bileet oli kovimmillaan. Jäin siis yksin svedu-porukan kanssa, mutta onneks ne puhu englantia mulle. Tai melkein kaikki, yks ei suostunu muttei jaksanu vlittää nii paljo et oisin ruvennu vie ruotsia sönkkään. Anyway ne paino oman soittolistan soimaan ni siinähän sit kuunneltiin ruotsalaisia hittejä, jorattiin täyskuun alla hiekkatanssilattialla keskellä karibiaa – ei ihan joka päivä. Takasmatkakin oli melkeo mielenkiintonen kun me kaheksan viimestä tyyppiä ängettiin kumiveneeseen ja ajettiin pilkkopimeen sataman läpi yhden taskulampun valossa takas kämpille jatkoille.

Onneks kemut alku aikasin niin jatkotkin alko jo kymmeneltä ja kun muut lähti pelaan bilistä vielä niin mä painuin yheltätoista jo nukkuun – tänään aamulla kun piti olla jo seiskalta laiturilla etten missaa mun postivenettä Carriacouhun. En tienny yhtää miten pääsen aamulla mestoille kun unohtu vähän toi taksin hommaaminen ja kaikki oli kii ku pääsin kotiin. No viideltä ylös, kamat kasaan ja eikun käveleen. Kyllähän kolme kilsaa kävelee helposti? Ois se ehkä vähä tiukkaa tehny mutta onneks puolivälis onnistuin liftaan jonkun kyytiin, pääsin veneelle ja Carriacouhun. Matka oli paljon tasasempi kun mentiin tuulen suuntasesti, eikä vene ollu yhtään lähellä upota niinkun toiseen suuntaan. Ainoo vaan, että nyt tuuli puhals kaikki kivat diesel höyryt sisään veneseen ja hirvee hedari siitä.

Laivan vaihto on paljon mukavampaa kun lentokoneen. Ei tarvii venailla kentällä tai mitään, vaan voi kävellä biitsille, levittää pyyhkeen palmun alle ja ottaa kipeesti tarvitut päikkärit. Heti olo parani ja pääsin kevyesti seuraavaan paattiin. Sama kahden tunnin Osprey-katamaraani takas tänne Grenadaan kun millä alotin matkan. Ja totta kai multa loppu puhelimesta, koneesta, kamerasta ja kindlestä akku. Oli kuitenkin ihan viihdyttävä seurata ensin lentokalojen pomppimista (ne lentää muuten uskomattoman pitkälle ja hassunnäkösesti!) ja sen jälkeen vielä nähtiin törkeen iso – varmaa ainaki 2,5 metrinen (kalajuttuja…) – hai ihan katamaraanin vieressä. Eli elämää riittä.

Ja totta kai kun päästiin maihin niin tajusin et mul on hirvee nälkä, mutta mikään mesta ei oo vielä auki ilallliselle. Onneks olin sen verran pyöriny jo täällä St. Georgesissa että osasin kävellä Subwaylle ja sain mahan täyteen. Sillä aikaa rupes vaan sataan ja mulla ei ollu yöpaikasta hajuakaan – eikun kävellen bussiasemalle mistä löysin bussin ja onnistuin jotenkin kikkaileen itteni pimeessä tänne kämpille. Huomenna aamusta pitäs sit lähtee liikkeelle taas, kävellä katua alas ja löytää bussi kentälle ja kattoo että mihin sitä lopulta pääsis.

http://alannastar.blogspot.com/ Johnin blogi, johon tulee varmasti jotain juttua meidänkin ”seikkailusta”

Jos jotain kiinnostaa seilata ruotsalaisten kanssa Karibialla, tai seuraavan hurrikaanikauden jälkeen Karibialta aina Australiaan asti niin http://www.segla.nu/ voi tsekata niiden mahiksia, veneeseen otetaan matkustajia/henkilökuntaa aina kun on vaan tilaa