8.1.2010 klo 18:47, ICROSS Base. Ngon, Kenya
Jep, elikä suunnitelmista poiketen auto ei ollukkaan käytettävissä keskustaan menemistä varten, tai sie oli liikaa liikennettä tai jotain vastaavaa. Lopputulos oli kuitenkin että mentiin Philin kanssa kaksin minibussilla tunnin matka ydinkeskustaan kattoon ensin uutta tietokonetta ICROSSille, minkä jälkeen otettiin lounasta paikallisessa katukahvilassa. Ei paha saada pari samosaa, iso annos bhajaa vai mitä se intialainen safka onkaan ja juoma eurolla. Sen jälkeen lähettiin vähän vertaileen bussien hintoja, ja todettiin että voin joko ottaa 45€ shuttle bussin jota mulle suositeltiin tai paikallisten käyttämän yhteyden 11eurolla, arvaa kumpaan päädyin? Jep, halvempaan. Lippua ostaessa tajusin vasta että vaihdan tosiaan maata kun ruvettiin kyseleen passin numeroa yms. enkä tietenkään muistanu sitä. Keksin päästä ja toivon että saan Tansanian viisumin rajalta samalla tavalla kun sen saa lentokentältä. Jokatapauksessa tohonkin 11€ hintaseen bussiin pitäs kuulua aamupala ja juomat, joten ei kai se kovin paha bussi voi olla? Vähä jännityksellä odotan että miten ukon käy ja päästäänkö meestoille… Phil tunsi Nairobin ydinkeskustan ihan hullun hyvin ja pyörittiin siellä hetki, ja se tuntu melko kotosalta: likanen, kiireinen, sekanen ja kaoottinen, niin siistiä. Mutta oli kuitenkin siistiä ottaa bussi takas tänne maaseudun ”rauhaan” Ngongiin jossa saa vaan olla ja chillata päivät pitkät. En tosin jatkais chillata enää ihan hirveesti pitempään, ja huomenna talo täyttyy muutenkin kun tulee lisää jengiä briteistä, joten sopiva aika nostaa kytkintä. Käytiin päivällä Philin kanssa töiden jälkeen paikallisessa pubi/ruokala-kompleksissa josta en ollu tienny mitää, vaikka se on vaan yhden kadun yli ihan vastapäätä! Tein tossa myös varmaan jonkinnäkösen pakkaamisen ennätyksen ja käytiin Sitonikin kanssa kaupassa vielä ostamassa vähä eväitä huomista varten ja tarvikkeet illan ateriaan. Vaikkei tää ihan käsistä halpa mesta muuten oo, niin mun mielestä on ihan okei, että ainekset 4 hengen maittavaan ilalliseen saa kolmella eurolla – sit pitää tosin osata kokata täkäläisistä aineksistakin. Huomisen suunnitelmahan oli että Phil ajaa mut meestoille, mutta auto ei oo käytettävissä niin yritän nyt säätää mun kuljetusta bussiasemalle, pitäs lähtee viimestään viideltä aamulla ja paikallista rahaa on jäljellä 20€ edestä, mutta pitäs onnistua!
9.1.2011 klo 19.02 Springlands Hotel, Moshi, Tanzania
Eka lämmin suihku sitten Malawin! Mombasassa, ts. Diani/Tiwi beach akselillahan ei ollu huoneessa ollenkaan edes lämminvesihanaa ja Miken luona mun talon lämminvesivaraaja on ollu rikki niin oon sitten totutellu kylmiin suihkuihin, mutta kyllä tollasen bussimatkan jälkeen teki hyvää! Myös ruoka tekis hyvää, mutta sitä ei saa kun ei oo ruoka aika, doh! Eli siis, taksikuski oli aamulla ajoissa jopa, mutta ei puhunu kovinkaan hyvää englantia. Kaveri oli kuitenkin heittäny Philin sairaalaan tajuttomana ja rahattomana kun se oli ryöstetty ja sitä pidettiin yleisesti melko luotettavana joten nou hätä, lisäks se vakuutti että tietää mistä mun bussi lähtee. No eihän se tienny. Enkä tienny pimeessä mäkään, Nairobberyn ydinkeskusta ei vaikuttanu aamu viiden ja kuuden välillä ollenkaan yhtä houkuttelevalta kun päivällä, oli sellanen fiilis että salee tulee kolkatuks heti kun pihalle astuu. Löydettiin lukuisen kyselyiden jälkeen oikeen firman konttorille ajoissa, onneks oli aikaa. Aurinko rupes nouseen joten maksoin taksin ja lähin ettiin bussia. Kaikki oli kyllä hullun avuliaita, mutta kun mua palloteltiin bussilta toiselle neljättäkymmenettä minuuttia niin rupes hajoileen, lopulta tajusin että kaks bussia meni Moshin ja Arushan kautta Dar Es Salaamiin ja molemmat sano mulle et mee toiselle. Tunnuin olevan ainoo joka meni Moshiin joten mut yritettiin feidata toiselle ettei ite tarvis ajaa sen kautta. Onnistuin lopulta saamaan kamat ja itteni yhden bussin kyytiin ja huomasin seuraavan: mun huolella valittu paikka (Phil oli neuvonu ottamaan ikkunapaikan vasemmalta, että nään Kilin ja ite halusin taas keskelle) oli viety, ei mitää hätää se oli kuulemma ihan tarkotuksella: Mzunguille etupaikat. Bussissa oli tosiaan mun lisäks 2 saksalaista ja yks intiaani paikallisten lisäks ja sain ihan vasemman etupaikan, joka ei ollu oikeestaan huono. Näkymät parhaat mahdolliset, jalkatilaa yli 2m, jutteluetäisyys kuskille ja apukuskille ja ei törmätty mihinkää että oon hengissäkin vielä. Ja luvattu tarjoilu kuulu vaan Dariin asti meneville, mutta mun viereinen inkkari anto mulle omansa kun sanoin että on nälkä – eikä huolinu mun viimesiä Shillinkejä vaikka kuinka yritin. Mutta ei liikkeelle lähtö vie riittäny, painettiin johonkin varikolle johkin slummiin jossa varmaa yli puoltuntia peruuteltiin edestakasin, ilmeisesti yritettiin mahduttaa kaikki firman bussit tankkaan samaan aikaan. No kun päästiin liikkeelle niin heti kun olin nukahtanu iski eka poliisitarkastus jossa tsekattiin turvavyöt: onneks olin kiinnittäny omani koska muut kaks kalpeanaamaa sai öbauttiarallaa 30€ ”sakot” siitä ettei ollu sellasia. No heti kun sain taas unta niin iski seuraava tarkastus: nyt tarkistettiin henkkarit (ei mitää käryä miks) ja 2 parikymppistä mimmiä otettiin ulos kuulusteltavaks. Ei hajuakaan mitä tapahtu, mutta takas bussiin ne palas ja matka jatku, tän jälkeen en nukkunu ja tarkastuksia tuli tasasin väliajoin kohtuu usein, mutta enää ei tarkastettu muuta kun kuskin ajokorttia ja matkatavaroita – kokoajan kuumotti että jotain lähtee käveleen. Tie oli kohtis mielenkiintosta: koko matkalla oli tie töitä, ja niiltä osin joilta se oli valmis, niin tie oli suora ja tasanen asvalttitie, mutta niiltä osin joilta ei se oli joko perus Afrikkalainen kapee asvalttie täynnä reikiä tai sitten yksinkertasesti ohjattiin savanille ”tielle” joka oltiin merkitty kivin ja kepein. Rajanylityskin oli melko mielenkiintonen: bussi vetäs parkkiin, kaikki marssi Kenian puolella passintarkastukseen, poistuttiin maasta minkä aikana bussi oli ajanu Tansanian puolelle ja käveltiin ite perässä. Tässä välissä iski hirvee kasa turistikauppiaita tietenkin, ja kun en ostanu mitään niin Masainaiset ihaili mun hienoa Sarunilta saatua heimokoristetta ja yritti vaihtaa omiaan siihen: olis ollu kannattava diili kun olisin saanut osta 2 niiden samanmoista. Tansaniaan sitten piti hommata viisumi, jonka piti maksaa 25$ tai 20€ - en tosiaan ollu varautunu siihen kun jenkit sano että se makso niille 100$! No puolueettomana suomalaisena pääsin puolet halvemmalla, onneks oli 50usd koska mikään muu valuutta ei käyny. Lähestyttiin Kilimanjaroa ja jotenkin nää vuoret muokkaa ilmastoa, koska vaikka koko matkalla ei ollu näkyny yhtään pilveä, niin Arushan huudeilla iski vihreys ja järkevä sade – joka tuli muuten tuulilasin säröistä ja reunoilta kivasti etupenkille. Pilvistä johtuen en nähny Kilimanjaron lumia, mutta sinne lähetään suuntaan huomenna sitten. Tollaisenaankin vuori herätti kyllä kunnioitusta: näky oli vähän kun Mordoriin olis kattonu ja fiilis on aika odottava ja jännittyny kiipeilyn suhteen! Vähän ennen Moshia kuski kysy että enkös mä täällä jääny pois ja otti puhelun josta erotin että Mzungu, veikkaisin että soitti tutulle taksikuskille koska sellanen (vaan yks!) tuli heti tilauksesta kun astuin bussista ulos. Löysin kamat, aika infermaalisen pölykerroksen alta mutta muuten vahingoittumattomina ja kaikki näennäisesti ainakin tallella ja tingin taksin 10$ dollarin sijasta vitoseen tänne hotellille, joka on aivan korvessa. Heti huomas että tää on turistimesta kun taksikuski ei osannu sanoa suorilta hintaa paikallisessa rahassa ja portilla Masai tervehti ”Jambo”. Oon tässä pikkuhiljaa oppinu että se on vaan turisteille tarkotettu tervehdys (ainakin Keniassa) jota kukaan muu ei käytä, lisäks täälläkin ilmotetaan kaikki dollareina eikä Tansanian Shillinkeinä. Huone on ihan OK kokonene, mutta pirun melusa. Eikä mukavalla tavalla melusa, vaan sillain kun länkkärit juo bissee ja örveltää tossa alakerrassa. Äskön oli briiffi huomisista trekeistä: taisin olla nuorin mestoilla. Kuten odotin niin enimmät oli siinä 30-50 ikävuoden välillä ja melkein kaikki kuulosti olevan ensi kertaa Afrikassa – suoraan tänne kentälle, huomenna ylös ja kotiin ja takas töihin heti alastultua. Meikäläisen ryhmä vaikutti kuitenkin ihan lepposalta: australialaiset ja jenkki pariskunnat, molemmat kolmissakymmenissä, pari jotain naista ja sit yks joku vähän friikin, mutta ihan huumorintajusen olonen random jenkki. Opas on kiivenny kuulemma yli 150 kertaa huipulle, joten luulis osaavan asiansa. Kerto meille että mitä pitää olla ja mitkä ei oo kriittisiä, joten jätin osan varatuis kamoista vuokraamatta ja pakkasin laukut. Ylös sais ottaa kuulemma 15kiloo kamaa, miks?! Mulla on koko reissulla se ruhtinaalliset 13kg ja reppu näyttää tossa vieläkin hullun täydeltä vaikka kaikki tarpeellinen (toivottavasti) on purettu jo päiväreppuun ja kantajille tarkotettuun vedenpitävään kassiin. Kävin ostamassa kaupasta vettä ja suklaapatukoita oppaan ohjeiden mukaan, ja huomasin kyllä kuinka valkonaamaa osataan rahastaa täällä. Vaikka kuinka turistimesta onkin niin on toi yli 3euroa Twix-patukasta mun mielestä aika paljon… Mutta nyt illallinen (vihdoin, en voi tajuta ettei täältä pääse pois kun taksilla ja mestoilta ei saa ruokaa ruoka-aikojen ulkopuolelta), kamojen kasaaminen ja unta palloon ennen kun huomenna 8:30 alkaa sitten 8 päivää kestävä koitos!
KILIMANJARO
Bookkasin Lemosho reitin kiipeilyn Ultimate Kilimanjaro –nimisen firman kautta. Tukikohtana toimi Springlands –hotelli, mikä tuntu olevan pelkkä rahantekoväline. Tyhmiä turismoja koijattiin huolella: mikään ei kuulunu hintaan, eikä siitä kerrottu etukäteen. (Esim. bufee lounas, joka oli käytännössä pakollinen, ei kuulunu hintaan ja makso $9 eikä ollu edes Afrikkalaisin standardein hyvä). Lisäks Ultima Kilimanjaro tuntuu olevan vaan välikäsi: Zara tours hoisi kaiken ja saman reissun olis ilmeisesti saanu $200 halvemmalla kun olis ottanu suoraan Zaralta – sitäkään että Zara on oikee järjestäjä ei kerrottu missään. Hotellia siis itsessään ei voi suositella: se on kaukana kaikesta, melusa ja kallis, mutta sen sijaan itse trekki oli mitä mainioin. Vaikka säät ei suosinukkaan ihan ja kylmyys ja märkyys tuli tosissaan yllätyksenä, niin päällimäiseks jäi kuitenkin hyvä fiilis. Vaikka totta kai huipulle pääseminen oli tavote, niin luulen että vaikka en oliskaan päässy ylös asti niin olisin ollu tyytyväinen: 8 päivän aikan maasto vaihtu mutasesta sademetsästä vanhan aarniometsän kautta kivikkoiseen ja vulkaaniseen maastoon ja aina lumeen asti. 8 henkee tuntu olevan melko sopivankokonen ryhmä, ainakin meillä kun ryhmään mahtu vähän kaikenlaisia ihmisiä paitsi valittajia, onneks. Oppaat todellakin tiesi mitä teki ja muutenkin homma toimi paljon paremmin kun mitä olisin odottanu: tiimi oli tosiaankin ansainnu tippinsä lopussa!
Day 1 – 2800m (alotus 800m, portti 2200m)
Mutaa kaikkialla. Ilta rupee pimeneen ja istun teltassa kirjottamassa otsalampun valossa – Makan blogi goes old school eli back to the basics: kynä ja paperia. (Tosin selkeyden vuoks päätin scannaamisen sijasta kirjottaa kaiken koneella puhtaaks).
Yöllä oli ihan järjetön ukkonen, enkä ollu varma oliko se unta vai totta kun ei niin kovaa vaan voi millään sataa. Aamun vesilammikoista päätellen se oli totta. Aamulla rupes selkeytymään, joten näin vihdoinkin Kilimanjaron lumet. Koko automatkan oli aurinkoista, mutta kun päästiin perille about 3h ajon jälkeen niin rupes sataan, nice.. No syötiin lunch puun alla sateen suojassa ennen kun pakkauduttiin takas kahdeen Defenderiin ja alotettiin oikee off road –pätkä. Se on ihan uskomatonta mihin noi autot pystyy. Ajettiin kohtis jyrkkiä mäkiä ylöspäin järjettömissä muta-urissa ja osuttiin vaan kerran kunnolla puuhun. Jossain vaiheessa kuski tosin sano että nyt ei pääse eteenpäin, pakko kävellä. Se lisäs kuulemma matkaa n. 20min. Ei paljon tuntunu näissä matka-ajoissa. Sade vaan alko ikävästi just sillon. Kaikki veti sadeviitat päälle, vaan että varttia myöhemmins vois ottaa ne pois. Mun hieno kertakäyttönen viitta repes, se tosissaan oli kertakäyttönen. Toivotaan että jatkossa ei sada tai että jollain on teippiä. Loppumatkan, vaikka välillä satokin ihan kaatamalla (ei sitä turhaan kutsuta sademetsäks) vedin taktiikalla että kuivat vaihtovaatteet reppuun ja reppu suojaan: ite voisin kastua. Paitsi että sade kasteli meidät, niin se muutti polun mielettömän liukkaaks mutavelliks. Onneks mukana oli kävelhysauvat, varsinkin kohdissa joissa mentiin alas. Mudasta huolimatta kaikki selvis ekaan leiriin.
Meidän porukkahan koostu mun lisäks n. 40v jenkkeiläisestä sijoitusneuvojasta, jenkkiläisestä äiti-tytär –parista, about 30v aussiparista joista vaimo ollu Kotkassa vaihdossa ja mies heittelee meneen farkuissa ja skede-torruissa sekä about saman ikäsistä Honkongissa asuvasta pariskunnasta jonka nainen on Canadasta ja mies Suomalais-Britti. Toki mukana oli myös pääopas Colemans ja apuopas Morris jotka on molemmat hullun lepposia. Morris varsinkin, jonka johdolla yritän opetella Swahilia: Pole, pole (hitaasti). Mutta ne, joille pitää oikeesti nostaa hattua on kantajat. Ne vetää ihan järjettlmät lastit selässä ylös vuorta paljon meitä nopeemmin ja pystytti leirin valmniiks. Olipahan ne kattanut myös teen, kaakaon ja popkornit valmiiks tänne. Leiri itsessään on aika luksus: oma teltta patjalla, vessatentti ja erillinen ruokailuteltta. Sähkövaloa ei tietenkää oo. Mutta siis paljon enemmän kun mitä odotin. Lämpötila tosin on kylkmempi, joku ehkä 15°C ja kaikki vaatteet ihan kosteena. Nyt jo on tulossa kohtis viilee yö.
20min myöhemmin:
Korjaus! Hengitys höyryää, lämpötila tippu kohtuu rajusti! Oltiin syömässä ja mulla oli päällä flipflopit ja sortsit mutta onneks pipo. Ruoka oli hullun hyvää ja sitä oli paljon ja se lämmitti. Kivasti, mutta nyt on kuitenkin kohtuu jäätävä olo. Makuupussi lämmittää kyllä kivasti, mutta en olis uskonu että joutuu nukkuun pipo päässä jo – ei olla vasta kun 2600m korkeudessa. No jokatapauksessa nyt Diamox-pilleri (tai mun tapauksessa Ödemin, samaa kamaa kuulemma) naamaan ja unta palloon. Kello on kuulemma (mun ainoo kello on puhelimessa joka on hotellin seiffissäo) about 9pm ja 6.30 aamulla tulee herätys!
Day 2 – 2980m 3850m
Nyt on mudan sijasta kaikki paikat kohmeessa ja märkänä. Aamulla kun herättiin niin oli vielä melko viilee, mutta kun aurinko nousi ja pilvet rupes kaikkoaan niin lämpötila nousi kummasti: ainakin niiltä osin johon aurinko pääsi sademetsän läpi paistaan. Käveltiin vielä joku tunti sademetsässä (vaikkakaan tänään ei satanu) kunnes yllättäen 50m korkeet sademetsän puut ja mutanen poilku muuttu vähän yli pään korkuseks kasvustoks ja vähän vähemmän mutaseks poluks jolla oli enemmän kiviä. Tätä jatku joku about 2.5h, välillä ihan hullun jyrkkänä ylämäkenäkin. Kiivettiin johkin kolmeen tonniin missä meillä oli lounastauko. Just kun päästiin ylös niin pilvet vyöry päälle ja käytännössä samalla hetkelle kunb kantajat sai ruoka”huoneen” (eli teltan) pystyyn rupes sataan. Täydellinen ajotus. Ruoka oli hyvää ja sitä oli taas enemmän kun riittävästi. Ongelmana vaan oli että sade ei loppunu millään. No muut heitti niiden superhienot vedenpitävät takit niskaan ja mä hetken vaihtoehtoja punnittuani heitin vielä eilisestä kosteen hihattoman paidan päälle – mitä vähemmän mulla olis päällä sitä vähemmän olis kastuttavaa ja rivakka kiipeily pitäis mut lämpösenä. Toivoin että mun ”vedenpitävä” kamera ei olis sanonu itseensä Malawissa irti, sillä tästä olis halunnu kuvan. Polku, joka oli kapee, kivikkoinen ja hullun jyrkkä, oli samalla puro mitä pitkin vesi tuli nilkan syvysenä alas. Kiipeily oli hullun raskasta ja korkeuden rupes tunteen kyllä selvästi. Kun ruvettiin läheneen 3400m korkeutta ryhmä hajoskin nopeeseen ja hitaaseen. Osa kovasti oli kerskunu että oli juossu triatholeneita ja maratoneja, mutta yllättäen mulla oli Morrisin kanssa vähiten ongelmia. Kun vihdoin päästiin korkeimpaan kohtaan nähtiin jo leiri: paljon alempana. Climb High, Sleep low. Kirkkaalla kelillä olis kuulemma Kilin huippukin näkyny, mutta ei. Sade, joka oli välillä jo lakannu, alko uudestaan. Nyt ei vettä vaan tullu enää kaatamalla vaan ärsyttävänä kylmänä tihkuna jossa me sit tarvottiin tunnin verran että päästiin tänne leirille missä kantajat oli pystyttämässä telttoja. Sormet oli ihan kohmeessa ja muutenkin oli aika kylmä. Eka luovuttamisideat rupes puskeen päähän, mutta minkät teet: kamat oli leirissä ja täältä pois päästäkseen ketäis aika pitkään.
Nyt kubn sai märät kamat päältä ja pääs makuupussiin lämmitteleen niin fiilis on aika hyvä oikeestaan: sateen ropina on mukavaa (kunhan ei ite tarvis mennä ulos vessaan tai syömään – helpommin sanottu kun tehty) ja sormet rupee liikkumaan taas. Sormista puheen ollen, rakko mun sormessa on keränny taas nestettä ja jouduin puhkasemaan sen. Toivottavasti ei tulehdu kun hygienia mahdollisuudet ei oo mitkään parhaat mahdolliset. Muutenkin kaikki kamat rupee haiseen nyt jo skidisti märälle kun mitään ei saa kuivaks mikä on vähän huolestuttavaa. Täytyy toivoo että mun huolella Siwan muovikassiin pakattu talvitakki ja fleece-kerrasto lämpimien sukkien ohella on pysyny kuivana.
Korjaus edelliseen: Ollaankin mrlkrin neljässä tonnidds js lämpöyils lsdki ädkön rkss krtyss pskksdrn puolelle. Mutta ainakin sade loppu. Pilvet tosiaan siirty meidän tee, tai enimmille kaakao, ja popkornihetken aikana sivuun niin että päästiion hengaileen pihalle ennen illallista. Just ennen sitä pilviin tuli huipun mentävä aukko ja nähtiin Kilimanjaron lumet (Joka on muuten Hemingwayn kirjoittama loistava novellikokoelma, suosittelen) ekaa kertaa. Vuori näyttää ihan mahdottomalta. Miten sinne pitäs muka päästä trekkaamalla?! Ja se on kaukanakin! Tosin onhan meillä vielä 4 päivää ennen kun pitäs olla huipulla.
Utuinen vuori oli jotenkin sanoinkuvaamattomalla tavalla mystinen ja kunnioitusta herättävä, sitä vaan jumitti ihmettelemään äitiluonnon ihmeitä. Siitä puheenollen: oli huvittava nähdä miten kantajat (joita koko tällä 8 hengen retkikunnalla on oppaan, kahden apuoppaan, ja kokin lisäks vissiin 28!) nautti työstään. Aina sillon tällön joku opas paino käsittämättömän jyrkkää mäkee ylös – kaatosateessa ja hullu kantamus selässä tai pään päällä – meidän ohi huutaen Swahiliks jotain. Aina niillä oli levee virne naamalla, toisin kun meille joita vähän huolestutti trekata pilvessä kun ukkonen jyrisi ympärillä ja kaikilla oli kivat metalliset sauvat käsissä jotta salamat varmasti osuis. Morris sano että niiden huudot oli suunnattu äitiluonnolle ja jumalille ja oli suurin piirtein muotoa ”etkö muka parempaan pysty? Jaksaisin vaikka tuplasti tän helposti!).
Nyt ollaan tosiaan niin korkeella että joitain lieviä vuoristotaudin oireita kuulemma ilmenee. Enimmillä on pää kipee. Mulla ei vielä, onneks, mutta maha on vähän sekasin, mikä kuulemma johtuu korkeudesta. Ei pahasti eikä haittaa mitään, mutta mulla armeijan käymättömällä polvivammasella oli hiukan vaikeuksia reikään lattiassa joka toimittaa vessan virkaa, varsinkin pakkasessa ja pimeessä. Tosin ei lähellekään niin paljn kun jenkeillä, kai se on Suomalaisilla verissä Mökkeilykulttuurin ja ilmaston myötä. Diamox, jota kaikki vetää napin tai pari päivässä, kusettaa pirusti. Tää yhdistettynä 3-5litraan vettä päivässä varmistaa kyllä kiipeilijän yhden tärkeimmistä säännöistä (eli ”allways piss clear”) toteutumisen, jopa yseita kertoja yössä. Se oin skidisti ikävää koska makuupussi aina kylmenee. Nyt onneks (toistaiseks) kuivat vaatteet päällä ja makuupussi on lämmin, joten eiköhän tänä(kin) ylnä tuu nukuttua aika hyvin!
Day 3 – pari sataa metriä ylempänä
Aamu valkeni kirkkaana, mutta niin kylmänä! Elohopee oli painunu ainakin 10 astetta pakkasen puolelle kun kävin yöllä kusella, mutta näkymä pelkästäänkin oli kyllä lämpösestä teltasta poistumisen arvosta! Täällä keskellä ei mitään, kaukana kaikesta valosaasteesta tähtiä näky kirkkaalla taivaalla aika päräyttävä määrä Kilimanjaron massiivisen varjon siintäessä kaukaisuudessa. Aamulla kun kömpi teltasta ulos niin teltan seinämät oli aivan jäässä, samoin kun yöks katolle kuivumaan jätetyt vaatteet. Mutta ainakaan pilviä ei ollu paljon ja nähtiin Kili koko majesteettisessä komeudessaan ja nautittiin samalla aamu chait. Hetken päästä huippua ei enää voimakkaalta vasta-auringolta näkynykkään, ja ekaa kertaa koko reissulla olin perillä ilmansuunnista kun pysty vihdoin käyttämään aurinkoa suunnistamiseen.
Aurinko rupes pikkuhiljaa lämmittämään ja kantajien esimerkkiä seuraten heitettiin jäätyneet vaatteet pensaille. Ne suli siinä sellasta haipakkaa että näki hyöryn nousevan! Ei kuitenkaan lämmenny kovin paljon, joten laitoin ekaa kertaa koko reissulla pitkät housut jalkaan, mitä myöhemmin kyllä kaduin! Aika nopeesti tuli sen verran kuuma että pipo, takki ja pitkähihanen paita katos reppuun. Samalla kirosin mielessäni sitä, että olin pakannu molemmat sortsit meneen kantajien mukana ylös. Tänään oli vissiiin lyhyin trekkipäivä ja urakkana olikin vaan joku kaks ja puol tuntia melko flättiä kivikkoista polkua. Sauvat sai pysyä kiinnitettyinä reppuun. Viimesen puolentunnin aikana noustiin joku parisataa metriä, mikä oli aika rankkaa. Oltiin käytännössä kylmänm ja kosteen pilven sisällä ja korkee ilmanala rupes selvästi vaikeuttamaan hengistystä.
Leiriin päästyä kaikkia huippas, mutta mulla se meni onneks ohi syömällä ja juomalla. Kaikilla ei. Nyt puoltoistatuntia lepoo ja sit jos ei sada vielä muutaman tunnin ylös-alas reissu aklimisaatiota varten. Toivottavasti ei sada koska mulla on tylsää ja skeittikengissä ja farkuissa vaeltavaa Ashia lukuun ottamatta taidan olla ainoo jolla ei (vielä/enää) oo minkäänlsidis oireita korkeudesta tai paljosta kävelystä johtuen. Jalat ei tunnu vähääkään väsyneiltä, mitä tosissaan ihmettelen ja pelkään että oireet iskee sit kerralla korkeemmalla.
No kyllähän se sade alkokin, joten päädyin vaan torkkuun teltassa musaa kuunnellen ja yrittäen tankata vettä illalliseen asti. On muuten uskomattoman vaikeeta juoda edes 3, saatika 4 tai 5, litraa vettä päivässä. Kun meidät herätettiin illalliselle oltiin aivan pilvessä, eteen ei nähny yli puoltatoistametriä ja leirin läpi lipu hormaan eri sävyt uskomatonta vauhtia. Lisäks pihalla oli hirvee härdelli: 27henkisen seurueen, joka yhdessä kantajien ja kokkien sekä oppaiden kanssa teki yli 120henkee, kantajat oli saapunu pystyttämään telttoja. Kaikki samanlaisia kun meidän, miten helvetissä mun nyt on tarkotus löytää takas jos on pakko käydä yöllä vessassa?!
Illallinen oli taas hullun maittava ja runsas, yks kaveri vaan oli hukassa. Muiden nukkuessa Darren oli lähteny yksin samoilemaan ja aiheutti aikamoisen häslingin oppaiden keskuudessa. Onneks tilanne laukes nopsaa kun kaveri ilmaantu takas. Ruokailun päätteeks ilma rupes selkeneen ja satakunta kanatajaa alko laulaan ja tanssiin: suurseurue oli saapumassa. Ne oli tosin tuotu autolla vaan tunnin matkan päähän mutta kaikki näytti erittäin huonovointisilta. Syykin oli selvä. Ne oli kaikki lievän vuoristotaudin kourissa kun tuli suoraan kylän 800m korkeudesta tänne melkein neljään tonniin. Oon ihan hullun ilonen että valitsin tän reitin. Vaikka tää on pisin ja ekat 2 päivää mudassa tekee tästä kuulemma yhden vaikeimmista reiteistä, mutta ainakin saa nähdä hullun monipuolista maastoa ja onnistumisprosentti on melkein sata verrattuna esim. lyhyimmän viiden päivän reitin about puoleen. Tai ilmeisesti kiipeys on mahdollista tehdä päivässäkin, mutta sillon pitää tulla alas samaa tahtia. Meidän apuopas Morssi on kuulemma vetäny portilta ylös ja takas alas 9.5tuntiin yhtä soittoa, huh!
Ruokailun jälkeen keli selveni sen verran että Morris vei muutaman meistä vielä about tunnin lenkille 100m ylemmäs. ”Polku” oli ö’lähinnä isoja kiviä joiden päällä hypittiin. Ylösmeno oli raskasta, tosin selvästi helpompaa kun päivällä, alastulo pimeessä lähinnä sketsiä. Huomasin että mun otsalamppu on ihan hullun himmee Toivottavasti korjaantuu patterit vaihtamalla, muuten vikan päivän noususta ei tuu kiva.
Day 4 – skidisti päälle 4000m
Tuntuu että mitä korkeemmalla noustaan niin sen päräyttävimimpiä tähdet yöllä on. Tosin sitä kylmempi on myös. Yritettiin lähtee ennen isoa ryhmää tänään mutta ei ihan keretty vaan jumituttiin pahasti sen keskelle. Siinä sitä sitten mentiin puoltoistatuntia aika jyrkkää nousua osana loppumatonta jonoa. ONneks rinne tasottu ja me repästiin sen verran irti että käveltiin loppumatka ylös itseksemme. Välillä maasto oli lohduttoman autiota eikä siellä tuntunu kasvavan mitään. Muutama korppi liihotti ohi sillon tällön. Pilvet vyöry välillä päälle uskomatonta vauhtia, mutta ei onneks satanu. Se on hassua miten maasta katottuna noi näyttää kivan pumpulisilta: lämpimiltä ja pehmeiltä, mutta todellisuudessa on kylmiä, kosteita ja kaiken kaikkiaan hullun ikävän tuntusia.
Just ennen määränpäätä, Lava Toweria, rupes sataan Ei tosin vettä vaan rakeita. Ne ei onneks kastellu mutta pohjolan pojankin oli myönnettävä että t-paita oli vähän kolee asuste. Seurasin Ashin esimerkkiä ja Improvisoin ylimääräisestä muovisesta kassinsuojasta sadeasun leikkaamalla niihin 3 reikää: smurffiveljekset oli syntynyt ja matka jatku huipulle asti. Syötiin lounas 4800 metrissä missä sato lunta pirun sakeesti! Alaspäin tultiin melko haipakkaa. Oltiin kiivetty joku 750m ylöspäin ja käytetty siihen joku 6 tuntia ja tultiin viitisensataa metriä alaspäin tunnissa. Se ei silti tarkottanu että alaspäin tuleminen olis ollu helppo. Mäki oli hullun jyrkkä ja kivikkoinen ja sulava lumi liukasti sen kivasti. Välillä sulamisvesi valu nilkankin syvysinä puroina polkua pitkin. Lisäks lumisade muuttu vesisateeks, joten smurffiasu oli must. Sen haittapuolena oli hengittämättömyys mikä aiheuttu vuolasta hikoilua sekä kapeus joka teki sauvojen käyttämisestä mahdotonta. Selvittiin kuitenkin leiriin: Minä, Liz ja Darren Morrisonin kanssa yli 40min ennen muuta joukkoa. On ihan käsittämätöntä miten helppo täällä on hengittää vaikka ollaan melkein 300m korkeemmalla kun eilen. Toi ylhäällä käyminen, vaikkakin olikin fyysisesti varmaan raskain osio tähän mennessä, teki kyllä ihmeitä ja nyt ollaan jo voiton puolella! Ollaan yli puolessä välissä, mutta vaikee uskoo että 4 päivää vielä jäljellä ja melkein 2 viikkoa takas Suomeen. Täällä tuntuu että on niin kaukana kaikesta että tuntuu utopistiselta edes ajatella kotiinpaluuta. Tosissaan tekee kyllä niin hyvää eristäytyä täysin kaikista tutuista asioista ja ihmisistä kotona hetkeks. Kyllä sitä odottaa aika huolella, mutta ei vaan osaa ajatella vielä.
Day 5 – 3939m
Eilen illalla koko lierin valtas melko mielenkiintonen tuoksu – osa kantajista on kuulemmas hyvinkin vihreen linjan miehiä. Climb High, Sleep low toteutuu leiristä poistumatta! Tällä kertaa taivas alko selkeneen aikasemmin kun yleensä, mikä tarkotti paitsi sitä että jälleen kerran päräyttävän upeet tähdet tuli esiin ennen nukkumaanmenoa, niin myös kylmyys puski esiin. Samalla kun ihmeteltiin telttojen ulkopintojen jäätymistä niin Morris osotti alaspäin. Jossain hyvin kaukana ja kilometrejä alempana siinsi Moshi!
Aamun valjetessä kirkkaan kaikki oli ihan jäässä, oltiin Barranco Wallin varjossa ja kesti selvästi normaalia pitempään että aurinko nousi lämmittämään leiriä seinän takaa. Sitten Coleman pudotti pommin: mentäis suoraan ylös siitä. Mmmitä?! Se näytti pystysuoralta! Eikö tän pitäny olla trekki eikä kiipeily? Venailtiin leirissä normaalia pitempään että enimmät kantajat ehtis pois alta. Toden totta, seinämää pitkin näytti menevän polku mitä pitkin tuntu menevän loputon virta kantajia. No mikäs meidän oli siinä odotellessa. Aurinkokin rupes lämmittämään sen verran että paikallaan pysty ottamaan laskutakin pois päältä.
Kaikilla tuntu olevan lihakset aika jumissa eilisestä ja pikkuhiljaa rupes muitakin ongelmia nouseen esiin. Mun korjatuista etuhampaista lohkes kulma jo toissayönä ja lohkeema vaan kasvo viimeyönä. Rupee toi hymy oleen kuosissa. En tiedä voisko toi johtua korkeudesta, ainakin noi uudestaan laitetut hampaat tuntu oudoilta kokoajan.
Lähdettiin kiipeemään ja nopeesti huomattiin että sauvat kannatti pakata reppuun koska homma oli oikeesti kiipeilyuä ja käsiä tarvittiin pitään kiinni kalliosta. Luultavasti ihan hyvä että pilvet vyöry paikalla peittämään näkyvyyttä, koska jotkut paikat oli oikeesti kapeita, vaarallisen liukkaita ja alas oli sen verran pitkä matka ettei sitä halunnu edes nähdä. Meillä meni seinämään joku kaks tuntia ainakin. Ylhäällä nopee breikki ja matka jatku sauvojen kanssa pilvien sisässä. Mentiin alas 15min ja ylö 45min – ja toistettiin tää 4 kertaa. Välillä kuljettiin vulkaanisessa upottavassa sorassa ja välillä taas kallioilla. Laavasta muodostuneissa kallioissa on se etu että ne on röpelöisiä ja se taas meinaa hyvää pitoa. Meidän viimesellä alastulolla tultiin kyseistä kalliota pitkin alas, ikävä kyllä yhdessä vesipurojen ja irtohiekan kanssa. Tää taas meinas käytännössä nollapitoa jaloille, joten taktikka oli aikalailla sama kun mudassa oli: ski Kilimanjaro. Nyt ei sauvoja vaan saanu tökättyä mihinkään joten yritettiin pitää käsin kiinni kalliosta. Kaikki selvis jälleen kerran hengissä, osa enemmän ja osa vähemmän ruhjeilla, ja just kun päästiin leiriin niin alko satamaan – taas.
Ollaan nyt niin pilvessä ja jyrkällä leirintäalueella, että on mahdotonta sanoa onko täällä 20 vai 200 henkeä. Ruuan ja ruokalevon jälkeen pitäs mennä vielä sopeutumiskiipeilylle. Nukutaan nyt niin alhaalla että toi on kuulemma ensiarvoisen tärkeä, ja luulen että tehdään se loppu sade tai ei. Puolet ryhmästä nostaa kyllä varmasti metelin, muutamissa huomaa meinaan selvästi jo mielialan laskua ja haluttomuutta tehdä mitään ”ekstraa”, edes vaivautumaan ulos lämpösestä teltasta teelle. Onneks tää on viimenen kunnon leiriäyö ennen vikaa, hyvin tyngäks jäävää yötä ennen huipulle nousun yritystä. Vaikka mulla, Lizillä, Ashleylla ja Darrenillä on vielä mieliala korkeella niin kyllä tässä itse kullekkin rupee riittämään tää spartalaisen askeettinen leirielämä kohtuu kylmässä. Mä lähdin Suomen kylmyyttä karkuun Afrikan lämpöön! Kokemuksena tää on nyt jo aivan uskomaton, mutta oon myös ilonen että ollaan jo voiton puolella.
Day 6 – 4650m
Käytiin onneks iltapäivätrekillä vaikka keli oli mitä oli. Kiivettiin joku 300m ylöspäin aivan pilvessä. Näkyvyys oli alle 2m. Tunnin verran siihen meni ja ylhäällä kelikin rupes selkeneen, joten nähtiin kun aurinko laski Mt. Merun taa.
Tänään sit kiivettiin samaa reittiä ja otettiin tauko täysin samassa paikassa kun eilen. Tänään vaan jatkettiin eteenpäin ja oli kyllä melko jyrkkää mäkee. Pole, pole, pienillä askelilla hitaasti mutta varmasti eteen- ja ylöspäin. Maasto vaihtelu suurista kiven järkäleistä ylempänä liuskekiveen. Kaiken kaikkiaan aika lohduttoman ja karun näköstä maastoa. En oo varmaan koskaan nähny vastaavaa maisemaa. Reitti oli niin jyrkkä että paitsi että reidet rupes oleen aika hapoilla ja henki ei oikein kulkenu, niin akillesjänteet ja pohkeet kipeyty kanssa. Lisäks tultiin vissiin niin nopeesti ylös että korjatuissa hampaissa rupes tuntumaan ilman laajeneminen jossain. Jamiella oli sama ongelma kuulemma.
Leiri oli ainakin teoriassa hienolla paikalla, mutta taas kerran puoli minsaa ennen kun päästiin tänne niin mestoille puski pilvi ja rupes sataan. Alhaalta näin että vessa, joka näyttää olevan tyhjyyden päällä, ei oo ihan sitä. Se on vaan 150m korkeen kallion reunalla. Skidi kuumotus!
Huomaa kyllä että ollaan korkeemmalla. Henki ei oikein kulje, lämpötila tippu sen verran että oli pakko painaa fleece-kerrasto ekaa kertaa päälle ja tuuli on kovempi kun kertaakaa aikasemmin. Kohta on lounas ja sit pitäs vetää unta palloon illalliseen asti, jonka jälkeen taas isoo zetaa ennen kun 11 pintaan yöllä tulee herätys ja lähtö kohti viimestä rutistusta. Huipulle menosta tulee hullun rankka, mutta oon aika positiivisen mielin sen suhteen. Meillä on hyvä ja vahva tiimi ja mulla ei oo ihan lievää päänsärkyä lukuun ottamatta ilmenny vielä minkäänlaisia vuoristotaudin oireita!
Kello on 17:00 ja pitäs mennä nukkuun. On muuten helpommin sanottu kun tehty, varsinkin kun illallisen aikana enimmät pilvet väisty ja aurinko rupes paistaan. Käytiin kaikkien kamat oppaan kanssa läpi ja saatiin lupa lähteä. Mun ja Ashin kamoja tosin katteltiin hyvin pitkään, ollaan kuulemma aivan alivarustautuneita. Toisaalta ollaan myös ainoot jotka ei oo valittanu kylmyyttä.
Vaihdoin patterit otsalamppuun ja se toimii! Seuraavista 12-14tunnista tulee hyvin hyvin pitkiä ja raskaita. Ensin pitäs saada unta 23 asti ja sit niin nopeeta kun mahdollista liikkeelle otsalamppujen valossa pystysuoran seinämän nköstä polkua. Vertikaalista nousua olis tavotteena ottaa yli 1100m ja matka-aika 6-7h, niin että ollaan huipulla auringonnousussa. Hyvänä puolena että käytännössä kaikki vaatteet tulee olemaan yöllä päällä ja oppaat meinaa kanbtaa meidän vedet, niin että ainakin repun pitäs olla kevyt ylöspäin mentäessä!
Day 7 – 3100m
Se oli siinä! Uhuru Peak, Kilimanjaron ja Afrikan korkein huippu (5898m) vallotettu! Huomenna ”vaan” 3h ja 1300m laskeutuminen tästä viimesestä leiristä portille mistä pääsee toivottavasti auton kyydissä hotellille. ”Vaan” sen takia että Morris arvioi meidän kävelleen tänään 65-75km. En tiedä itekkkään uskoakko vai ei, mutta fakta on joka tapauksessa se, että ei toi mikään sunnutaikävely puistossa ollu niinkun moni väittää. Tää päivä on tähän asti yks raskaimmista koskaan, sekä fyysisesti että etenkin henkisesti, ja varmaan tulee myös pysymään tulevaisuudessakin aika korkeella tilastoissa. Siitä huolimatta hetkeäkään en vaihtais pois ja jos tilaisuus tarjoituis niin tekisin kaiken luultavasti uudestaan.
En tiedä johtuko se korkeudesta, melusta, kylmyydestä, jännityksestä vai mistä, mutta ekaa kertaa reissulla en saanu illalla oikein unta. Ummistin silmät ehkä puoleks tunniks kun tuli jo herätys. Ei auttanu: kamat niskaan ja teelle ulos kirpeään pakkasyöhön. Päästiin liikkeelle about puolenyön aikaan noin sadan muun kiipeilijän kanssa, joten rinnettä meni ylös otsalamppujen jono. Oltiin selvästi hitaimpien joukossa jo alusta lähtien, koska aikaisemmista suunnitelmista poiketen ei jaettukaan ryhmää osiin, vaan mentiin hitaimman mukaan. No ei se mitään, hiljaa hyvä tulee. Ja samoin myös kylmä. Kuun valossa oli siisti kiivetä pystysuoralta tuntuvaa seinämääm mutta ikävä kyllä kirkas taivas tarkoittaa yleensä myös kylmää. En tiedä oikein mikä lämpötila oli muuten kunb että oli pirun kylmä. Reppujen päälle rupes muodostuun jäätä ja mun mukamas eristetyssä juomapullossa ollu vesi oli täynnä jäähileitä jo kahden tunnin kohdalla. Onneks oltiin saatu just ennen lähtöä kiehuvaa vettä ja kiedottu pullot pyyhkeisiin, joten ne pysy kutakuinkibn lämpiminä. Oppailla oli lisäks teetä ja cashew-pähkinöitä mukana millä ne piti meidät laulujen lisäkjs menossa. Ajan kulua ei edes huomannu, sitä vaan käveli eteenpäin. Välillä tajus että oltiin tultu mielettömän paljon ylöspäin kun sormet rupes jäätyyn ja tajus ottaa hanskat pois kädestä ja painaa kädet kemialliset kädenlämmittemite nyrkyssä taskuun. Sen lisäks mahaan sattu ja oli lievää päänsärkyä ja huimausta, mitkä tosin meni ohi kun sai teetä.
Mä pääsin helpolla. Liz ei meinannu pysyä pystyssä ja muutama näki harhoja, Simon näytti siltä että kuolee ihan justiinsa. Kaikki paino kuitenkin väkisin eteenpäin, osittain sen motivoimina että jos pysäthy niin oli aivan jäässä.
Vaikka ei keretykkään huipulle auringonnousuks, niin maistu se melko makeelta siitäkin kohtaa missä oltiin. Ei sitä ihan joka päivä nää viidentunnin kiipeemisen jälkeen auringon nousevan ollen ite pilvien yläpuolella! Sen lisäks että näky oli upee ja nähtiin valon ansioista Stella Point, ensimmäinen välietappi, niin lämmitti se aika huolella. Fiilis nousi ja seuraavat kaks tuntia mitkä meiltä kesti jyrkän osuuden loppuun meni yllättävän nopeeta. Näky oli surrealitinen, ei me mitenkään voitu tulla tota kapeeta sorapolkua noin jyrkkää mäkee ylös!
Oppaat kaivo meille Shark-energiajuomat ja otettiin paljon kuvia. Fiilis oli katossa ja kaikki unohti lähes kokonaan vaivansa. Tästä menis vielä öbauttiarallaa 45min kuulemma Uhuru Peakille, eli päätavoitteeseen, helppo nakki. Lähettiin käveleen harjannetta pitkin ja meidät ympäröi vulkaaninen tuhka ja jäätiköt. Jäätä ja lunta oli hulluna vähemmän mitä odotin! Päästiin korkeimpaan kohtaan ja posettiin kukin vuorollamme kyltin edessä ennen kun lähdettiin takasin alaspäin. Stella Pointilla ryhmä hajos nopeeseen ja hitaaseen. Darren, meikä, Ash ja Liz painettiin Morrisin kanssa täysii alas muiden tullessa hitaammine. Otettiin vähän eri reitti, reitti jolla oli syvästi vulkaanista soraa ja tuhkaa. Tekniikkana oli jälleen kerran Ski Kilimanjaro, vaan että nyt tässä pysty tekemään jopa käännöksiä.
Jos ylösmenoon meni 8h ja akillesjänteet tuli mäen jyrkkyyden takia kipeeks, niin alas tultiin 1.5h (toinen ryhmä tuli melkein 3.5h) ja etureidet huus niveaa. Päästiin auringon saattelemana leirille jossa oli joa lämmin. Tai voiko yli 4600 metrissä olla oikeesti sortsikeli vai oliko pohjolan poika vaan tottunu kylmään liian nopeesti taas? Joka tapauksessa sain vihdoin sateessa kastuneet sortsit ja hihattoman kuivattua teltan katolla.
Muuta joukkoa ja lounasta odotellessa istuttiin auringossa kattelemassa huipun jäätiköitä ja vaihtaen muiden kiipeilijöiden kanssa kokemuksia. Kerrankin vuori näytti hyvät puolensa!
Lounaan jälkeen oli aika lähteä laskeutumaan taas. Tultiin taas keulilla Morrisin kanssa 4600 metristä 3100 metriin kahteen ja puoleen tuntiin, mutta voi morjes että oli raskaat 2.5h! Onneks oli sauvat ottamassa edes osan painosta pois polvilta, koska nyt reidet on niin loppu että tärisee vaan ja polvia särkee pirusti ja kaikilla muilla on kuulemma sama tilanne. Tie oli liukas, pirun kivikkoinen ja jyrkkä. Nilkan vääntyminen oli lähellä useemmankin kerran, mutta kaikista selvittiin säikähdyksella onneks. Alasmeno on ihan hulluna raskaampaa kun ylösmeno! Tai ehkä se johtuu vaan siitä että taitetaan niin paljon enemmän kilometrejä.
Jokatapauksessa selvittiin kunnialla ja kerrankin kuivina leirialueelle. Tää muistuttaa ihan Suomalaisia festareita: pirusti mutaa ja telttoja. Vaan överikänniset teinit puuttuu. Meille oltiin onneks pystyttämässä justiinsa vähän sivummalle omaan mestaan. Morris povas illaks pirun kovaa sadetta, ja just kun tutkin mun vaihtoehtoja telttojen suhteen niin kuulu jyrähdys ja taivas repes. Otin kamani ja suiksyin lähimpään telttaan. Käy sääliks toista ryhmää vaikka sade näyttääkin hellittävän. Ne on nyt jo yli 2h meitä jäljessä ja Morrisin mukaan niillä saattaa mennä toiset samanmoiset jos ne tulee oikein hitaasti. Ei oo kellekkään ollu helppo tää päivä, mutta varmasti ikimuistoinen! Kaikki oli yhtä mieltä siitä että huipun saavuttaminen oli kaiken tän arvosta, mutta enimmät ei kuulemma lähtis uusiks haastaan.
Illemmalla
Vieläkään ei saa levätä! Koko iltapäivä on menny siihen, että ollaan neuvoteltu kuinka paljon ketäkin tipataan. Tipit muodostaa osan ”virallista” hintaa ja leijonanosan jengin palkoista mikä on semi hämärää, mutta kai se motivoi sitten tekeen paremmmin työnsä. Firmojen sivuilla on ohjenuoria tippien suuruuksista ja jakeluista, mutta oli semi vaikee päätellä kuka on tehny kovemmin töitä kun muut kun kaikkia kantajia ja tastahenkilöitä ei edes nähny. Päädyttiin lopulta yhteisymmärryksessä noudattamaan ohjenuoria skidisti sovellettuna.
Tällä aikaa sade oli lakannu ja saatiin aivan loistava ateria ilta-auringossa! Perinteisen sopan, riisin ja friteeratun kanan lisäks saatiin ranskikset ja pullo kokista, huh! Ne elämän pienet ilot… Jälkiruuaks mangoa ja Kilimanjaro Premium lager –olutta, joka tosin lämpimänä tölkistä maistu niin kuselle että lahjotettiin kantajille (myöhemmin sain sitä lasipullosta kylmänä, bueno!). No etiketti oli ainakin hieno.
Morris kutsu itsenstä ja mut Ugalille tohon kavereidensa luokse viereiseen kylään, joten katotaan mitä illasta tulee. Houomenna pitäs kuitenkin olla jo kuudelta ylhäällä ja alottaa seiskan pintaan 2..5h-4h (sateesta ja mudasta riippuen) trekki…Viimenen sellanen muuten vähään aikaan!
17.1.2011 klo 22.14 Springlands Hotel, Moshi, Tanzania (Day 8)
Tänää oli herätys jo ennen aamunkoittoa, mutta mikäs siinä oli herätessä kun oli nukkunu koko yön sikeesti ekaa kertaa heräämättä kertaakaan. Aurinko rupes nouseen, ja ennen aamiaista kerättiin kaikki kantajat, kokki jne. kasaan ja ne esitti meille paikallisen kiitoslaulun, minkä jälkeen Liz piti meidän puolesta pienen puheen siitä, miten paljon me arvostettiin niiden vaivannäköä, kuinka ei pystytty tajuamaan miten ne pystyy siihen ja paljonko kukin sais tippejä. Kaikki vaikutti erittäin tyytyväisiltä ja tuli kättelemään, semisti hälinää. Haikki alas ei ollu onneks yhtä raskas kun eilen, ja lämpötila rupes nouseen taas kolmannellekymmenennelle asteelle, oli skidisti kuuma haikkaus kamoissa. Vaihdoin lisäks eilen sukat ekaa kertaa, ei olis pitäny kun heti rupes tuleen rakko jalkaan. Onneks se ei haitannu enää. Vastaan tuli yhdessä vaiheessa ambulanssi pitkin mutasta tietä – landcruiser neliveto jonka katolla oli vilkkuva valo pääsi just ja just tietä ylös. Jollain ei menny hommat yhtä putkeen kun meille. Me päästiin onneks portille ongelmitta ja kirjauduttiin ulos mestoilta ja siirryttiin bussiin joka oli meitä vastassa. Kuten arvata saattaa kaiken näköset myyjät iski saman tien kiinni ukottaan tyhmiä turismoja. Cheap bracelet – tuu foor ten dollars, midä?! Jaa muka halpoja, huh. Mun hienoimmat Masai korut on maksanu maksimissaan 3 euroa kipale. Yritin päästä eroon sanomalla ettei mulla ollu vuorella yhtään rahaa mukana, mikä oli jopa totta. Kaikki oli hotellin seiffissä. Ei se mitään, rannekkeen vois vaihtaa otsalamppuun. Pirun hyvä diili! Ainakin myyjälle. En vaihtanu. Ajettiin joku tunnin matka alas vuorelta kylien sekä kahvi ja banaaniviljelmien läpi hotellille missä syntykin sitten taas häslinkiä kun kaikki pamahti paikoille samaan aikaan. Chekattiin sisään ja käytiin hakemassa kamat seiffistä minkä jälkeen yritettiin kerätä tipit yhteen. Yritin kysyä että paljonko maksais jos jäisin tänne chillaan yhdeks päiväks ennen kun jatkaisin reissua: 75usd/yö, ei sisällä mitään ruokia, hotelli on melusa ja huoneet pieniä. Kuumaa vettäkin saa vaan hyvin vaihtelevasti ja kaupunkiin pääseminen kestää pitkään ja maksaa paljon. Ei kiitos, chekkaan mieluummin aamulla ulos ja etin paremman huoneen murto-osalla tosta hinnasta! Istuttiin Colemanin, Morrisin ja Douglasin kanssa alas ja jaettiin tipit, Liz piti taas lyhyen mutta erittäin hyvän puheen ja Coleman jako meille meidän todistukset. Oli erittäin tyytyväinen, joskin haikee olo. Morrisilla oli vapaata kuulemma seuraavat kolme päivää ennen seuraavaa vaellusta ja vaikka se asuu 40min bussimatkan päässä lupas hän näyttää mulle paikkoja, mutta tajusin huoneessa sen jälkeen kun oppaat oli liuennu supernopeeta kotiin ettei mulla ollu minkäännäkösiä yhteystietoja kaverille, joten taitaa jäädä toteuttamatta ikävä kyllä. En usko että löytyy naamakirjasta hakusanoilla Morris Kilimanjaro tai jotain vastaavaa. Kävin hakemassa kamat säilöstä, ja vahdissa oleva Masai tunnisti mut heti, tai ainakin mun rannehelyn. Oli kuulemma pitäny erityistä huolta mun tietokoneesta, ja siellähän se oli ja voi hyvin. Pirun lepposa kaveri, tippasin ekaa kertaa täällä turistihelvetissä jotain työntekijää, ja mun mielestä syystäkin kerrankin. Lounas kuulu jopa hintaan, joten syötiin kaikki ja vaihdeltiin kuvat samalla, minkä jälkeen lämmin suihku ja hetki lepoo. Tuntu niin hyvältä! Otettiin sitten hotellin oma taksi keskustaan syömään. Ash ja Liz lähtee kuudelta aamulla Zanzibarille joten ne oli majottunu tän mestan sijasta keskustaan, ihan ravintolan viereen. Teki hyvää saada kunnon roskaruokaa leirielämän jälkeen. Koko gourmet ruoka makso about $4/höhlä ja oli pirusti parempaa kun tää hotellin seisova pöytä. Oli huvittava huomata kuinka turisteina jenkit oli liikkeellä: niille näytti tulevan täysin yllätyksenä että lasku tuli shillinkeinä eikä dollareina. Kellään kolmesta Amerikkalaisesta ei ollu senttiäkään muun maan valuuttaa kun dollareita mukana, joten käynnistettiin oma vaihto-operaatio. Ruu’uan jälkeen kävin kattomassa Ashin ja Lizin huoneen, makso 13€/yö ja oli pirun iso, siisti, hiljanen ja moskiittoverkko sekä parveke josta avautu näkymä Kilimanjarolle oli taattu. Varasin huomisesta lähtien sen huoneen ittelleni. Olihan se vähän kalliimpi kun esim. joku mitä Phil oli suositellu, mutta ainakin se on kävelymatkan päässä ihan kaikesta ja siellä luulis saavan tehtyä ne kouluhommat mitkä on pakko tehdä tällä reissulla ja joita ei oo tullu yllättäen vilkastuakaan vielä. Lisäks Corene ja Simon majottuu muutamaks päiväks ihan huudeille joten on seuraakin tutkia kaupunkia, kyä tää tästä taas!
18.1.2011 klo 21:37 AA Hill Street
Dodi, nyt on iso huone tuulettimella ja näkymällä Kilimanjarolle. Toi kiipeily sekotti kokonaan rytmin eikä aamulla osannu oikein nukkua vaan painoin ennen seiskaa jo aamiaiselle ja pakkasin kamat. Chekkasin pihalle ja joku oli painanu jotain mun laskuun baarista 10dollarin edestä, tappelin puolituntia siitä olinko ite juonu ne kaljat vai en ja luovutin ja maksoin. Lisäks multa laskutettiin tuplasti bussista kaupunkiin normaaliin verrattuna, en vaan jaksanu enää tapella. Ite Kilin kiipeily oli erittäin hyvä, mutta Springlandsia hotellina ei pysty kyllä suositteleen millään. No pääsin kamoineni keskustaan ennen 10 aamulla ja mun varaama huone oli annettu pois jo, hyvin toimii tää varaussysteemi ilmeisesti täällä. Ash ja Liz oli saanu eilen jonkun toisen varaaman huoneen kanssa. No sain kuitenkin neuvoteltua huoneen ittelleni ja maksoin ekan yön, toivottavasti mua ei heitetä huomenna pihalle täältä ja huonetta anneta jollekkin muulle. Hostelli on tosiaan tiukan islamilainen eli ei naimisissa olevat parit ei saa nukkua samassa huoneessa ja alkoholia ei suvaita, muuten tää on täydellinen: halpa, kohtis hiljanen, lämmintä vettä ja viihtysät huoneet. Tosin kun tulin tänne mun huonetta ei oltu vielä siivottu, joten otin Lonely Planetin ja painoin alakerran coffee shoppiin lueskeleen – Corene ja Simone tuli sinne kans ja chillattiin siinä hetki ennen kun vetäydyttiin omaan rauhaan huoneisiin. Äskön käytiin vielä muutamilla niiden hotellissa ja tavattiin muutama locaali, jotka tosin asuu Ausseissa nykysin. Ne ei meinannu antaa meidän lähtee millään: ”one more for the ditch” kuulemma. Päästiin lopulta puhumalla pihalle ja viereiseen ”Intialaiseen” ravintolaan missä syötiin ihan täydellinen illallinen: kanaa, samosoja, beef currya, Zanzibar-pizzoja (pari plättyä jonka välissä kananmunaa, lihaa, kasviksia jne.) ja lihavartaita sekä juomat. Kaikki tää kustansi alle 10€ meiltä kolmelta, ja tänkö pitäs olla itä-Afrikan kalleimpia kaupunkeja tä? Simone ja Corene lentää huomenna Safarille johonkin, ne ei edes tiedä ite mihin ne on menossa. Jokatapauksessa nyt oon ilman ketään tuttuja täällä kaupungissa. Moshi tosin tuntuu hullun lungilta kaupungilta mitä siitä oon tähän asti nähny: huomenna alkaa sitten kunnon levon jälkeen eka koulujuttujen purkaminen ja kaupungin kartottaminen sekä yleinen chillaus – viimeset päivät levätä ja kerätä voimia ennen paluuta arkeen ja kevätlukukauteen.
23.1.2011 klo 19:44 – Jomo Nyere Airport (tai joku vastaava)
Dodi, nyt ollaan sit matkalla kotiopäin jo! Hotelli ei ollukkaan ihan niin hiljanen kun alkujaan kuvittelin: joka aamu kuudelta alko laattojen piikkaus käytävällä just mun oven ulkopuolella ja auringonnoususta auringonlaskuun (ja välillä sen jälkeenkin) joka tasatunti tuli viereisen moskeijan kovaäänisistä saarna ja puolituntisin joku joikaus. Mut ei se mitään, TIA – ois voinu olla aika paljon pahempaakin! Lämmintä vettäkään ei ollu vaikka piti, mutta eipä tolla lämmöllä tarvinukkaa olla. Päivät ollu meinaan jotain +35°C ja hullu tuuli että ilma on ollu pölystä ihan sakeena!
Päivät on kulunu aika samalla kaavalla: leffoja kattoessa ja kirjoja lukiessa ja vähän kouluhommia tehden. Parveke on ollu mun tukikohta – kaiken kaikkiaan tullu vaan chillattua enimmäkseen. Vähän vaellellu kaupungilla tutkiskelemassa kanssa. Illat on usein kulunu parvekkeella Fantaa juoden ja musaa kuunnellen samalla kun päivä on viilenteny mukavasti ja täyskuu on noussu taivaalle, aika upee näky!
Tänään piti olla vaan päätöntä maleksimista. Jouduin chekkaan hotellista ulos ysiltä ja tarkotuksena oli mennä ottaan oikein pitkä aamiainen viereiseen kahvilaan mutta enhän mä tajunnu että on sunnuntai ja kaikki on kiinni! No lähin vaelteleen vaan ja joku kaveri juoksi mut kiinni, sillä olis kuulemma kauppa näytettävänä. Ystävällinen kaveri, kerto paljon kaiken pitäs maksaa missäkin ja varotti kovasti menemässä turistialueen ulkopuolelle ja ostamasta mitään kadulta – mut kuulemma kynittäis puhtaaks. Tais jannu itekkin yrittää samaa, oli meinaan melkoset turismohinnat kaupassa. Ostin sympatiasta yhden rannehelyn ja kiitin kohteliaasti. Matka jatku ja odotin että koska ne aggressiiviset kauppiaat iskee. Täällä on kuulemma kauppiaita jotka ei luovuta sitten millään, kuulemma Afrikan pahimmat. 5 päivän aikana en törmänny kehenkään joka ei olis luovuttanu yhden tai vähintään kahden ”ei kiitoksen” jälkeen. Joku jannu joka oli ostamassa mangoja tuli kyseleen että oonko räppäri, en ollu mutta seura kelpas kuitenkin. Dancan osottautu ihan mukavaks kaveriks, vaikka välillä rupes jannun motiivit ihmetyttään. Se toimi mulle koko päivän oppaana ja näytti marketit (joihin edellinen myyjä oli mua kieltäny menemästä) ja vei mut aika hämyseen pubiin jossa jengi oli kännissä lokaalista banaanikaljasta jo ennen puoltapäivää. Mielenkiintonen mesta eikä ois koskaan tullu mieleenkään astua sinne yksin sisään, mutta päätin luottaa kaveriin. Vaikkakaan banaanikalja ei ollu mun mieleen niin mesta oli OK ja kaikki hullun ystävällisiä. Tän jälkeen se vei mut isolle marketille ja tutustutti mut isoäitiinsä joka halus välttämättä kuvan mun kanssa – otettiin ja käytiin tulostamassa 50sentillä viereisessä tulostin palvelussa. Oli siisti nähdä sen ilme! Kierreltiin kaikki nähtävyydet lähellä, joita ei ollu monta ja Moshi oli pieni kaupunki, ja päädyttiion syömään riisiä ja papuja. Halpaa ja hullun hyvää, eikä yhtään turismoa lähelläkää! Muutenkin turismoja oli yllättävän vähän – kaikki on kuulemma lukittuina kauempana sijaitseviin luksushotelleihin periaatteella lento sisään, hotelliin, ylös kilille, hotelliin, safarille ja lento pois kohtaamatta yhtään paikallista muuta kun kuskin ja oppaan. Käytiin myös pari turismokauppaa ja lopulta Dancankin paljasti olevansa räppärin, vuoristo-oppaan, kantajan ja yleisen säätäjän lisäks myös maalari. Se vei mut niiden gallerialle jossa takana oli iso puu ja pari sen kaveria maalaamassa. Hain meille pari pulloo fantaa ja chillailtiin siellä muutama tunti. Uskaltauduin myös kysyyn että mistähän sais paikallista Bongo Flavour –musaa: sitä sai kuulemma bussiaseman yläkerrasta johon mut vietiin. Käytiin eka kattoon tatskamesta ja Dancan otti tussitatuinnin ja sille maksettiin siitä, tä?! Se kuulemma mainosti sitä jätkää kun se tunsi koko kaupungin. Musa business täällä ei vaikuttanu ihan lailliselta, mutta sitäkin siistimmältä. Mut istutettiin tuoliin, myyjä soitti mulle kappaleita koneelta ja kysy mistä tykkäsin, kun saatiin kasaan parisenkymmentä biisiä niin se poltti ne mulle kahdelle eurolla CDlle ja nyt mulla on musaa kotiin vietäväks. Käytiin myös locaalissa reggae-baarissa jossa soi pelkästään bob marleya ja jengi istu banaaniviinien ääressä. Ei sekään nyt ihan mun mieleen ollu, mutta jannut oli hullun lunkeja ja reggae yhdisti. Dancan neuvotteli mulle taksin kaveriltaan, hinta ei ollu ihan lokaalien tasolla mutta toisaalta halvempi kun monilla valkonaamoilla, ja olihan jannu toiminu mulle oppaana koko päivän ja näyttäny mestoja joihin en ikinä olis löytäny!
Taksi sinäänsä näytti ihan OKlta, mitä nyt sitä ei voinu sammuttaa edes tankkauksen ajaks kun ei kuulemma käynnisty ilman mäkilähtöö ja meillä meni puoltuntia että vaihdettiin uudet gummit alle, mutta pääsin kentälle ja sain chekattua sisään. Musta tuntu että olin ainoo ei jenkki tai canadalainen, ja ainoo jolla ie ollu vähintään viittä kassia mukana ja täyttä safarivarustusta päällä! Vähän vielä turismoshoppailua ja koneeseen, joka oli niin tyhjä että ne ei ollu vaivautunu ajaan isoo konetta tänne vaikka kuulemma oli ollu tarkotus. Meidät lennätettiin tänne johonkin, oltaisko Dar Es Salamissa tai Dodomassa, ei hajuakaan, ja tunnin vaihdolla seuraavaan koneeseen jolla pitäs päästä Damiin ja sieltä edelleen Helsinkiin ja jos kaikki menee hyvin niin mun pitäs olla kotona huomenna illalla ja tän jäädä tän reissun vikaks päivitykseks! Skidisti haikee fiilis, varsinkin kun sitä löysi hyvää porukkaa taas, mutta kyllä sitä odottaa taas kotiinpaluuta ja kaikkien tuttujen näkemistä. Hannibalia & Soppaa lainatakseni: ”oo ylpee juuristas mutta älä koko elämääs vietä siellä”, välillä hyvä kävästä kuitenkin koulussa ja näyttäytymässä. Ihan showluontosesti tietenkin vaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti